torstai 31. joulukuuta 2015

kaks nolla yks viis

365 todella suurta päivää tätä vuotta on taas kulunut.
oikeastaan vuosi alkoi siitä, kun erään porilaisen klubin sumussa minulle ojennettiin kirkkaan punainen ruusu ja enkelikuoro lauloi. yön pimeydessä sain pitää kädestä lujaa ja aamulla tilattiin kahvit sänkyyn lukituista ovista huolimatta. edellisenä aamuna me oltiin kylvetty tuhannen pallon keskellä ja toivottu ettei tarvitsisi lähteä kylmään ulkomaailmaan, jossa ei saada olla rauhassa.

sitten oli värivaloja,
muutamia kertoja,
kai aivan sopivasti.
röllilauluja ja moottoritietä.



keväällä tein yhtä maailman hauskimmista töistä ja sitten taas yhtä ikävimmistä,
josta onneksi tuli mielekästä kun oli työtiimi taivaasta. istuin nekalassa sijaitsevassa teollisuushallissa aika monta tuntia, kunnes vaihtuivat työnkuva ja työnantaja.

saatoin hautaan yhden elämäni tärkeimmistä ihmisistä
ja itkin puoli vuotta liian myöhään,
enkä silloinkaan kyllikseni.

sitten kävin tutustumassa etelä-eurooppalaiseen järjestötyöhön ja lensin takaisin oman puolen elämän mittaisen vapaaehtoisurani pariin, jossain määrin laittaen sen katkolle. 
sitten jäivät taakse myös poliittinen ura, uuden vamman johdosta jalkapallokentät ja valkolakin päähän painettuani myös lukio, jonka pimeissä nurkissa olin viimeiset kolme vuotta ollut piilossa pahaa maailmaa.


kahdesta asunnosta tuli käytännössä yksi kahden ja puolen henkilön suuruinen,
kunnes se kutistui arkipäivien ajaksi puoleentoista.
(tosin meitä asui kahden henkilön asunnossa parhaimmillaan kuusi, ja kommunikaatio hoidettiin kolmella eri kielellä, eikä kahvia ikinä ollut keitetty tarpeeksi.)

leikattiin suurinpiirtein puolimetriä hiusta pois, mutta sitä ennen käytiin etelässä kuuntelemassa musiikkia ja katsomassa lumileopardeja, sairastettiin sen jälkeen viikko aktiivisesti.
sit mä jäin oikeastaan yksinään tekemään töitä (joista en vieläkään tykkää).



kun koitti syyskuu, painoin rauhaniementie 24 a 5 asunnon oven viimeistä kertaa kiinni ja lähdin kauas keski-suomeen. asunto puolittui ja välimatka kantakapakkaan kasvoi sadallakahdellakymmenellä kilometrillä.
(käyntiaktiivisuutta kysyttäessä vastaukseni on edelleen:
 (x) viikoittain)

aloitin koulun juomalla skumppaa auringonpaisteessa. äärettömästä itsevarmuudesta suureen epävarmuuteen lainehtien ja siinä välillä tasapainotellen koitan selviytyä tästä haalarikansa-elämänvaiheesta. palan niin vietävästi mun koulutusalaani kohtaan että voisin edelleen huutaa. ja jälleen juotiin skumppaa, ennen kun lähdettiin lomailemaan. vaikkei aurinko paistanutkaan.


tänä vuonna musta tuli pikkutyttö, joka rakastuu joka perjantai uudestaan.
ja aikuinen ihminen, joka kuuluu yltiöasiallisen kuuloiseen ammattiliittoon.
edelleen jatkan niitä samoja jo kovastikin tympiviä töitäni, mutta keväällä siihenkin tulee suhteellinen muutos, jonka suuruudesta en uskalla hiiskua enkä sitä arvailla.
löytyi uusi yhteisö johon kuulua, ja siinä sivussa yhteisöllisyydestä tuli sellainen
hauska kirosana

nyt olen ihan suoraansanottuna onnellinen,
ei tarvitse enää pelätä ulkomaailmaa, eikä odottaa hyväksyntää.

minulla on jo kiire.
rakastumaan uudelleen ja ottamaan seuraava,
varmasti käänteen tekevä vuosi vastaan.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

paree varautuu pakkaseen, kun tänne tuut

tänään kävelin hyvin hatarin jaloin kotiin.
ensimmäinen syksy neljästä alkaa olla taputeltu,
ja se oli, ellen ole jo ehtinyt mainita, kovin oranssi.
tänään suljettiin x-files ja huokaistiin näytön jälkeen helpotuksesta.
valmis.

hyvin intensiivinen syksy,
lähtökohdistani katsottuna se olisi voinut olla aivan liikaa
mutta jotenkin kummasti olen selvinnyt hyvin vähillä myrskyillä.
nyt minä viimeistään tiedän, että olen aivan oikeassa paikassa,
ja selviän tästä kyllä.


olen kulkenut tätä sadankahdenkymmenen kilometrin väliä
kaksi kertaa viikossa ja välillä vähän useamminkin,
mutta ei se niin pahalta ole tuntunut.
ainahan minä olen nauttinut liikkeestä,
hallitusti hallitsemattomasta.

niin nykyinen kuin entinen oleskelukaupunkini
on ollut lähiaikoina varsin ystävällinen.
sokkeloisen baarin viimeisessä nurkassa kuulin
latteita sanoja jotka eivät kai olisi paljoakaan
ilman sitä väsymyksen huuruista onnellisuuden tunnetta
idiootin virneen ne saivat kuitenkin kasvoilleni leviämään.

enää ei ole pakottavaa tarvetta juosta ja sinkoilla
 ja sitä en olisi ikinä uskonut
että joku saa satakuusikymmentäkaksi senttiä täyttä kaaosta
rauhoittumaan ja hengittämään
luottamaan itseensä näin 

siitä minä nykyisin lässytän jatkuvasti,
mutta ei elämä niin helppoa ole.


on ollut ikävän hoppu enkä ole ehtinyt keskittyä itseeni kovinkaan paljoa
mutta kaiken muun pitäisi nyt olla kunnossa
ja seuraavat hetket voin omistaa itselleni
ja olla laittamatta herätyskelloa soimaan 0430.

voisinpa kertoa teille jollain ymmärrettävällä tavalla,
kuinka paljon edistystä minussa ihmisenä on tapahtunut.
en minä ehkä kykene.

kolmen mun parhaan kaverin nimessä on tee aa ja ii,
ja hoo ja ee saa muutamat muut kirjaimet kuulostamaan tosi hyvältä.

mä voin aika hyvin.