torstai 26. helmikuuta 2015

some of us down here reborn as angels

väärässä paikassa väärään aikaan
kerran kun olisi kuulunut
en soittanut takaisin
ja niin en kiireiltäni kerennyt paikalle
ennen kun oli myöhäistä.

ja siihen päättyivät viikot, päivät, yöt
jotka vietin sängyn vieressä
käytävällä loistavien kylmien loisteputkien kajossa.

aikoinaan annettu puolen vuoden tuomio
venyi viideksi vuodeksi, sänky siirtyi
tampereen suurlaitoksesta melkein kotiin.
siinä ihminen lujinta mahdollista tekoa.
tästä kaikesta ei voi olla tarpeeksi kiitollinen.

jälleen himassa, kädet taskussa
pyörin ympyrää, mullon ikävä



joko australian lennot on tilattu
onko teillä kaikki hyvin
onhan passini voimassa

älä huoli rakas
sinä olet turvassa,
mene rauhassa.

älä huoli,
vielä kerran muistan
kuinka hengitetään
sisään ja ulos.

exitus 1635

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

I climbed the curtain I was certain

Elämä on täynnä ruotsinkirjoja ja lankakeriä.
Vaikkei se paljoa muuta ole hetkeen ollutkaan.
Penkkarit takana, elämä edessä, eikä tietoakaan tasapainosta.
Ongelma kytee siinä, että jotkut ihmiset eivät tunne,
kun toiset tuntevat liikaa.

Se tekee elämästä yhtä hyökyaallokkoa.
Ja ylitsepääsemätön lehmäpelko suurta määrää naurua.
Mitä on enää jäljellä? Nummirock ja kilpajuoksu.


Kaksi eksynyttä Keskimaasta, minä ja mun Gandalf,
vaihtoivat hevoset rekkaan ja örkit väriliituun sekä pingviiniin,
syväjäätyivät ja lopulta lämmittivät sisälmyksensä oluella.
Yes it came in pints!

Jos pidentämällä matkaa neljälläsadalla metrillä
pääsee nautimaan pienen annoksen metsää,
teen sen kernaasti.
Olen viettänyt siellä muutenkin aikaa,
enemmän kun liian pitkiin aikoihin.
Siellä ilma on ohutta,
ja ilman sitä voin itse kovin ohuesti.
Tiedättehän, sillä tavalla,
että lattialle tippunut lusikka musertaa kaiken.


missä siellä täällä tuonne
kellot eivät seuraa toisiaan

Toisinaan on hyvä tipahtaa toisiin maailmoihin.
Tänään tein ruokamatkan Ihmemaahan,
siellä pöydät keikkuivat ja pöytään katettiin aterinlajike kerrallaan.
Sieltä jatkoin maan alle, jossa kirjastosta tuli spontaanin freestyleräpin taisteluareena.
En edes ymmärtänyt, mitä ympärilläni tapahtuu ja kuinka.
Seurasin kaikkea sivusta, tsiigasin meininkiä ja nautin erilaisuudesta.
Silti riensin pian etsimään paluureittiä mukavuusalueelleni.
Ja kävelin kotiin, korvissani Sisters of Mercy ja pääni täynnä usvaa.

Mutta saattaisinko olla osa jotain täysin muuta,
jotain mihin en kuulu laisinkaan?
Kyllä. Istu alas ja odota,
niin näet.



Päivät ovat olleet kirkkaita, olen ajanut paljon autoa.
Viettänyt sairaalassa enemmän aikaa kun on sallittua,
mutta silti aivan liian vähän.
Itseni ja muiden takia.
Enkä osaa auttaa.
En voi auttaa.
En itseäni, enkä muita.

Silti kaikki on kai hyvin,
tasolla tai toisella:
kissani hymyilee minulle yhä,
lattialla on edelleen sata ilmapalloa.

Tosin, ne näyttävät niin unohdetuilta,
 ettei niillä ole edes syytä räjähtää.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

ehkä vesi on noussut ja vienyt sinutkin mukanaan

on tuntunut hyvältä palata joululta tuttuun tehdashalliin,
lähettää rakkautta ja auttaa hukassa olevia.
ei ehdi ajatella elämänsä tuhansia avoimia välilehtiä
ja sitä mitä niillä tulisi tehdä.

tahdon kynttilämeren ja kuusi litraa teetä,
kissan kanssani aikaa viettämään ja vielä vähän
sopivampaa musiikkia,
enkä enää koskaan tahdo kirjoittaa sanaakaan siitä
etteikö peikkoja olisi olemassa.
(tuntia aikaisemmin olin tuijottanut sellaista peilistä)

jos vain voisi painaa rastia yläreunassa
sammuttaa järjestelmän
levähtää hetken

ja jos sä voisit maata mun sängyllä
huomen aamulla niin keittäisin kahvia ja
sä voisit hymyillä.


vapaaillat tuntuvat samalta kun samoihin biiseihin juuttunut spotify.
jalat pysyy maassa eikä kesäyöt töissä kuulosta pahalta.
saisi kävellä heräävässä maailmassa ja juosta lintujen laulussa.
olen nähnyt auringon kahtena päivänä ikkunoiden läpi,
en kykene päättämään pidänkö siitä vai en.
tahtoisin juosta sen seassa,
mutta jälleen käskettiin ottamaan rauhassa.

mä tahtoisin luoda,
jotain muuta kun villasukkia,
jotain minkä kaikki kuulisivat.
mutta omat korvat ovat muita armollisempia,
eivätkä nekään kelpuuta kuulemaansa.

tiedätkö, kun mä olin kaksitoista, niin mä olin paljon enemmän.
nykyäänkin ovet on aina auki, mutta heittelen silti vain kiviä ikkunaan.


nyt täytyisi olla enemmän kiinnostunut ruotsista kuin sulan steariinin tuijottamisesta,
tai siitä, missä olisi paras paikka katsella tähtiä tänä yönä.
jäänpaksuus ja rumpukapulan anatomiakin ovat asioina yllättävän kiinnostavia.

mä muistan kun sanoit, ettei haittaa vaikka puhun hieman typeriä.
ettei mun tarvitse lopettaa lauseita, että saan kuitenkin nauraa sinun takeltelullesi.
mä voin kuunnella maj karmaa ja itkeä ilosta.
se kaikki tuntuu hyvältä kun on kylmä ja tuuli vie auton mukanaan.

tähdet on kauniita ja mulla on kylmä.
löysin uutta musiikkia, mutta mulla on silti kylmä.

maanantai 2. helmikuuta 2015

kaikissa seitsemässä värissä

Elämä leijailee
äärimmäisestä surusta suuriin positiivisiin tunteisiin.
Taitavista taitavimmat saavat Ultra Brankin kuulostamaan upealta,
vaikka muutoin en ko. orkesteria oikein jaksakaan.
Ja iloitsen, kun olen yhtä suurta kylmäävärettä.
Opin uuden tempun, sitä kutsutaan selviytymiseksi.
Se tehdään luottamalla ja neulomalla sukkaan uudenlainen kantapää.

Naurettiin yhdessä, meitä oli sisko ja minä, kaksi muuta.
Ei mennyt kauaa, niin kello oli jälleen liikaa.
Perjantaiaamuna ajattelin, että johan oli taas viikonloppu.

Ulkona oli valoisaa
ja kävelin heikoin jaloin kotiin


Uudet soittolistat, pyöreät ruuat ja ihanat ihmiset. 
Niistä rakensin lauantai-illan, ja varsin kaunis siitä tulikin.
Kuten seuraavastakin, kun ajoin lumisateessa satojen metrien pätkiä.
Nauroin ja nautin ja nauroin niin paljon, etten uskonut sen olevan mahdollista.
Toki ohimollani kummitteli edellinen ilta ja kissaetiketti,
mutta kaikki oli hyvin. 

aivastuttaa kaivastuttaa raivastuttaa
raipastuttaa kauhastuttaa sairastuttaa

Psykologian tentistä yhdessä selviäminen on kaunista
ja radiota pelästyvä orava ikkunan toisella puolella.
Metsä aamuyhdeksältä on kauneimmillaan,
eivätkä keskeneräiset sukatkaan sen rumempia ole.
Ympyrää juoksevat pikkupojat prinsessamekoissa,
seitsemän päivän työsopimus.
Sata ilmapalloa ja niistä sormiin tulleet ruvet.

Kaikki on niin kaunista,
ja kauneutta on niin monenlaista.
 Pidän tästä paikasta.


Olen hankkinut monta syytä palata aina vain uudestaan maan alle.
Aloittanut kymmeniä kirjoja, jotka haluan vielä saada loppuun.
Vanha ja nuhjuinen sohva on korvattu uudella,
joka ei vielä ole yksi meistä.
Kyllä se siitä.

Odotan edelleen, että joku kävelisi ovesta sisään ja asuisi kanssani.
Se voi tapahtua ennen kun palaan seuraavan kerran.
Niin kamalan raastavaa. 
Mutta mukavaa, olen jo tottunut olemaan yksin.
En oikeastaan tarvitse enää ylimääräistä suojamuuria.
Puhallettavan uima-altaan kylläkin tarvitsisin,
mutta joku järjen jättiläinen on päättänyt niiden olevan 
SESONKITUOTE.
(Kuten lämpimän mustat ruusut.)