maanantai 28. huhtikuuta 2014

Akustista tanssia, kaikkea kaunista

Siitä se alkoi, Stam1nasta.
Yhdestä illasta täynnä väärinymmärryksiä ja pään irti moshaamista.
Niin ja sitä niin kutsuttua nautintoa, se oli hienoin ilta moniin viikkoihin tuolloin.
Sen jälkeen olin kuukauden kotona.

Kai se oli tarpeen, nähdä taas elämän yksitoikkoisuus voidakseen sen jälkeen nauttia ihmeistä. 
Väreistä ja tuoksuista, joita maailma tarjoaa.
Siitä, että jalat kantavat ja jokainen askel on edellistä vahvempi.

Maantiellä on mittaa.
Sen totesin.
Kirjoitin ylös monet runot.
Pidin siitä, että kaikki kuulosti kauniilta.
Vaikka se ei silti substanssien rumuutta poista.

Lauantaiaamuna kaikilla oli cockerspanieli ja he näyttivät onnellisilta.
Minä suuntasin Lahteen.
Aurinko paistoi.
Päässäni soivat vihaiset laulut mutta ne saivat hymyilemään.

You're not my lord,
I'm not your lad
....just bang your head.

Olin aivan salamannopea.


Sain sittenkin kyydittäviä perjantai-illan ajaksi, kun leikin yleistä ilmaista taksia, vaikka kukaan ei alkuun näyttänytkään kyytiä tarvitsevan.
Takapenkki täyttyi kovista äänistä ja järkyttävistä vitseistä.
Pysähdyimme pimeyteen ja nauroimme.

Kun lopulta jäin taas yksin autoon, kuulin musiikin toisin kuin ennen.
Oli rauhallista, puistokadun puut huojuivat tuulessa ja asfaltti heijasti katulamppujen oranssihtavaa valoa taianomaisesti.
Olisin halunnut ajaa todella kauas vain nähdäkseni lisää asfalttia ja niitä lumoavia valoja.

Kun vielä sydän vapaa on ja tahtoo lentoon

Tuona iltana juhlin pitkästä aikaa.
Kuulin pitkästä aikaa, ettei minulla ole kavereita vaikkakin tilanne oli kääntynyt päälaelleen.
Me kaikki muutuimme, mutta se ei poistanut sitä tosiasiaa että nautin kaikkien heidän seurastaan liian vahvasti.
Niin vahvasti, että niin ei saisi tehdä.
Ettei sattuisi kun on taas yksin.

Rappuset alas aika tutun tuntuisesti. 
Kaipasin niin noita hämäriä nurkkia.
Viskikola.
Tarvitseeko sanoa enempää?

Kotiin ennen auringonnousua.


Taas tuntui siltä, että on sittenkin elossa.
Vaikka kaikki ei mennytkään kuin olisi halunnut.

Toiselle puolelle ei yllä
Ymmärrys, vihollinen kyllä

Ja siihen se loppui, Stam1naan.
Yhteen iltaan täynnä väärinymmärryksiä ja pään irti moshaamista.
Niin, ja sitä niin kutsuttua nautintoa. Se oli hienoin ilta moneen viikkoon.
Vaikkakin myös sisäelimiä eniten vahingoittavin, rakkauslaulut vihloivat sydäntä ja keuhkot huusivat hallelujaa, niin paljon minä toivoin tuolloin että asiat eivät olisi näin.
Vielä kaikki on hyvin. Ja juoksentelen pitissä ympyrää teidän kanssa.

Siis eheydy, uupuu puolet
Siis eheydy tai yksin kuolet.

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Pääkalloilmapallolla nouset taivaalle

Soittolistoja, kilometrejä, kahvia auringossa.
Pääsiäinen ei sen kummemmalta tuntunut, paitsi että olin yksin harvinaisen vähän.
Muistin ajan kulun vasta kysyttyäni lupaa unohtaa sen, kuitenkaan sitä saamatta.
Kaipasin elokuvailtoja kaipasin mattoani kaipasin lattialla istumista.
Keitin monta kattilallista teetä ja kuvitelmissani hypähtelin kattoja pitkin.

Kamomillahunajavanilja
Toisina iltoina myös suklaa.
Kirsikkajogurtti, raparperi, vanilja roiibos.

Hiukset kasvavat ja kaipaavat saksia.
Auton radio viritystä.
Minä lisää teetä.


Niitä päiviä jolloin on kuitenkin helpompaa vetää pipo puoleen väliin naamaa, niitä on aika monta.
Lasini ovat yhtä vinossa kun viime kesänäkin, paino lähes molemmilla jaloilla.

Näin vanhan ystävän ja pääni meni aika hupsuksi.
Sinäkään et tiedä, miten hassuiksi asiat kasvoivat vuosien saatossa.
Oi karmiini oi karmiini.
Ajoimme aurinkoon auringossa varjoon auringosta.
Koiran kanssa lenkillä retrohissistä toiseen ja vielä läpi kartanon.

Portaita ja eksyneitä ihmisiä.
Ikkunan läpi aurinkonautintoa.
Toisia toisaalla, minä muualla ja kolmannet kaivonpohjalla.


One down, one to go
Just another bullet in the chamber

Askartelen hattaraa ja käyskentelen ympäri nurmikkoa.
Vastaan viesteihin kohteliaasti kieltäytyen, tänään vihdoin uskalsin palata aktivistielämään.
Pitkästä aikaa se oli kivaa. En ole vuoteen tuntenut tuollaista iloa siitä mitä teen.

Sitä oloa en halua menettää.
Ei ole mitään mieltä menettää iloa elämästään.
Vaikka sen toisinaan joutuu kaivamaan esiin kuukausien pimeästä sekamelskasta.
Eräänä iltana iloni oli yksinäinen päivätanssiemilia.
Sen saavutin klikkaamalla.
Olisipa se aina sellaista.
Simppeliä.

Mä tahdon muuttaa Youngilla maailmaa


I'm alive
And how I know it
But for chips and for freedom
I could die

Franz Ferdinand on kuluttanut kaiuttimeni puhki ja jälleen korjannut ne.
Tämän hymyn aiheutti kuitenkin kolmas ulottuvuus.
Pistin sen takataskuun, keskityn jalkapalloon ja käytän hymyn myöhemmin.
Todistin jotain historiallista ja keittiön ikkunaan osuvat jo vihreät lehdet.

Yksi lasi viiniä ja kolme viskiä,
voisi tehdä illasta illan.

np. Alice Cooper - Might aswell be on Mars

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Tiemerkintä ei varoittanut tunteista

Makasin sängylläni ja tuijotin kattoon, sydämeen pisti ikävästi ja päässä pyörivät deadlinepäivämäärät ja lukuisat tekemättömät asiat.
Tajusin olleeni siinä ennenkin, katsellen tuota vellovaa massaa josta ei saa otetta, joka vyöryy päässä sellaisella voimalla etteivät seinämät meinaa kestää.

Minä haluaisin alkaa tekemään asioita vasta sitten kun ne ovat kivoja.
Järjestää sitten hienoja tapahtumia, kirjoittaa asiapitoisia tekstejä joita on vieläpä hyvä lukea.
Mutta elämästäni puuttuu se vastapaino kaikelle tekemiselle; arkipäiviini tai edes viikkoihini ei kuulu mitään voimauttavaa. En saa hetkiä itselleni, minä olen jatkuvasti olemassa muita varten kunnes olen unohtanut itseni täysin.

Tätä ennen oli hyviä hetkiä, kauniita asioita ja espanjankielistä punkkia.
Niin, ja ne housut.


Pitkästä aikaa näin kaiken sen jota voin kait kutsua elämäni suolaksi ja soijakastikkeeksi.
Välittömyys on se sana, jota käyttäisin ensimmäisenä heitä kuvaamaan.
Ja kuinka voikaan joku olla kiinnostunut asiasta, joka ei hänen elämäänsä luulisi liikuttavan pätkääkään.
Olin niin otettu kaikista eleistä ja sanoista joita kuulin, kun yritin mahdollisimman vähien lääkkeiden kera selvitä matkastani Järvenpäähän ja takaisin.

"Tönäsen sit, jos tulee tarvis liikkua tästä"

Ei ole helppoa katsoa kun muut nauttivat, ja itse vain unohdut kulman taakse etkä enää ole varma siitä, oletko paikalla vai et. Ikäänkuin katselisi maailmaa lasin läpi eikä yllä koskemaan ilmassa leijuvia ääniä. Silti joku pitää sinut kiinni siinä mustakattoisessa baarissa, se on siinä kitaratelineiden ja paitamyynnin välissä, sekä vasemmalla puolellasi henkilökohtaisena järjestyksenvalvojana.
Se saa tuntemaan itsensä merkitykselliseksi.

Haluan silti takaisin omalle paikalleni, tuntea paineen ja metallin, sekä bassorummun sydämessä asti tanssiessani vailla aikomustakaan lopettaa.

Ehkä kuukauden päästä sitten.


Suht hyvin mulla nyt on mennyt.
Fiilis on kaikesta huolimatta ollut semi neutraali, ehkä hieman jopa positiiviseen kääntyvä. 
On vain helpompaa kaatua jokaiseen esteeseen, joka tulee vastaan, kun kävelee yhdellä jalalla.
Kolme viikkoa takana, kolme edessä.
Sitten jatkuu elämä.

Don't get me wrong when I say these words
but stay away from me,
 'cause you know, you know it hurts

Ymmärrätänetkö ollenkaan, kuinka lujaa juokset sydämeni läpi kerta kerran jälkeen kun nämä laulelmat kajahtavat korviini jonkun nurkan takaa?
Voi kun kaikki olisi aikoinaan mennyt toisin.
Mutta valitsin näin, katson tämän kortin ennen kun vaihdan pakkaa.
(Älä silti mene pois, ethän.)

Sain auton alleni ja kaasujalka painaa aika paljon.
Liikkuminen paikasta toiseen onnistuu.
Näen muutakin kun nämä nurkat.

Yritin palata kouluun, mutta kahden päivän jälkeen tajusin tehneeni virheen.
En ollut valmis siihen, en henkisesti enkä fyysisesti.
Siitä päädyin tilanteeseen, josta aloitin tämän kirjoittamisen.
Sen jälkeen nousin jo kerran ylös ja selvisin takaisinkin.

Tarvitsen aikaa.
Ja teetä.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Sun is shining so bright on her

Mistä minä kertoisin, tai mistä aloittaisin?
Kerrottavaa on yllättävän paljon, vaikka tilanne ei toiseksi ole muuttunut, täällä minä vielä makoilen.
Tänään aion vielä ryhdistäytyä ja voittaa pelon, jota tällähetkellä ulkomaailmaa kohtaan koen hyvin vahvana. Pelottaa olla keskellä ihmisiä, pelottaa kuulla ääniä joita ei pääse kontrolloimaan. Kamalaa tälläistä irrationaalisuutta taas pää pullollaan.

Mutta nyt aion keskittyä kertomaan vain hyvistä asioista.
Lyhyesti, ytimekkäästi, ilman liikaa analysointia, jotta en saa yliajateltua.
Jotta ne pysyvät hyvinä!


Kävin koululla nauttimassa taiteesta:
Varsin viihdyttävän musikaalin olivat kasanneet, vähän päätön, mutta sisälsi hyviä asioita.
Rakastuin takakujanpoikiin.

Paprika ja ruisleipä on lyömätön yhdistelmä, ja yhdestä isosta punaisesta paprikasta riittää syitä moneen hymyyn muutoinkin.
Olen nauttinut monenmonta kupillista kahvia termosmukistani, joka on vuorattu erään inspiroivan drag-artistin haastattelukatkelmilla. Luen niitä kerta toisensa jälkeen ja tajuan kuinka totta ne ovat.
Kitara on ollut hetkittäin ystäväin.

Kävin työhaastattelussa ja ihme kyllä lähdin sieltä varsin positiivisin fiiliksin.
Törmäsin vanhaan tuttavaan aivan liian vähän ajan kera ja yllättäen.
Nautin hetken auringosta.
Palasin sisätiloihin ja nautin HIMistä neljän levyn verran.
Onnistuin pitämään sortseja jalassa muutaman tunnin, ennenkun haavat ärtyivät kosketuksesta.
Löysin yhden kaappiin unohtuneen paidan ja muistin miten kiva sitä on pitää päällä.

Pelasin korttia ja analysoin jalkapallo-ottelua itsekseni ääneen.


Lääkkeitä joutuu napsimaan päivä päivältä vähemmän.
Kivut vähenevät jatkuvasti, vaikkakin silti hitaasti.
Istuminen onnistuu, ja jalan koukistaminen tiettyyn pisteeseen asti.

Kirjoitin hyvän esseen johtamisesta. Niin pätevästi kirjoitinkin, ettei opettajani meinannut uskoa tekstiä omakseni.
Kämppikseni palasi reissultaan kotiin ja kyseli kuulumisia
Keksin sunnuntai-iltaan sisältöä.

Sain monen päivän tappelun jälkeen radion säädettyä oikealle taajuudelle.
Briteistä luokseni lentäneet housut ovat nyt loppuun asti kavennetut, ja istuvat täydellisesti.
Seuraavan yhteisen viikon espanjattarien kanssa suunnittelu on alkanut, enkä malta odottaa, että pääsen varaamaan lennot.
Kirjoitin kirjeen mahdollisesti ihanimmille skotlantilaisille ikinä, ja kerroin pitkästi elämästäni.
Katsoin kuvia ja muistelin vain iloisia asioita.

Ja ennen kaikkea; 
sain elämääni taas pysyvyyttä.
Voin taas käyttää genetiiviä puhuessani ihmisestä, jonka melkein ajoin täysin pois luotani.
Vaikka siihen tarvittiin monien ihmisten monia kipuiluja, on tilanne nyt selkeä.
Silti tunnen suurta tuskaa kun jouduin satuttamaan ihmisistä aidointa ja hienointa.
Aika näyttää, miten kaikki lopulta lutviutuu.

Nyt huomaan jo olevani kiireinen.
Housut jalkaan, hiukset pystyyn ja värivaloja kohti.
Ne eivät enää tunnu pelottavilta.
Ne alkoivat jälleen houkuttaa.
Hymyilen.

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Bring out the sun, make it right

Televisiosta näkee hyviä ohjelmia vain öisin.
Mac Gyver ja Jumala puhuu, kello 5.20.
Hiljaa ja varoen etenee maailma tähän aikaan vuorokaudesta. 
Huolimatta siitä, mikä on ilmeistä, juoksee kello ja suuntaa bohemian syvänteeseen.

Ajatuksissani kävelin tuon kotoisen luolan ohi, ja pään pois käännettyäni vedin tumman hupun päähän, tehden itsestäni mysteerin. 
Niin voi pyöriä ajasta toiseen.
Ottaa kiinni sekuntista jona pelkäsi näitä huomisia.
Läpi jäälajien valtakausien suoraan niille rappusille, jonne taannoinen päivähiprakka tiemme johdatti.
Mikä kaikki oli kiinnitetty vuosien päähän jo noina hetkinä?
Oliko niissä hetkissä mitään, mikä olisi voinut mennä toisin?
Kyllä.

Ne ovat sellaisia asioita jotka haluaa muistaa aina, mutta muiden mielistä ne hetket voisi poistaa.

Hengitä kultaa, hengitä hopeaa.
Hengitä kaikkea, mikä saa sut pysymään elossa.
Kylmässä huoneilmassa voi kuulla hengitettävän onnea.
Hector - Nuku idiootti.



Muut ovat täyttäneet minulle kuuluvan alueen aidan edustalta.
Joku muu nauraa räkäisesti kaikelle liikkuvalle.
Minä en ole siellä missä valot välkkyvät ja pimeällä on kaksi tarkoitusta.
En ole osa tuota iltaa, jota voisi luonnehtia seikkailuksi.
En ajatellut tämän olevan näin vaivatonta. 
Kenellekään meistä.

How I Met Your Mother on ollut seuranani jo viiden kauden verran, kuudes menossa ja vielä yksi sen jälkeen makaa dvd-kotelossa lattialla. Siitä siististä Avotakan kuvitusta muistuttavasta huoneesta, jonne kotiuduin, on jäljellä vain kaunis muisto.
On mielialavaihteluja, iloa ja surua, toisinaan syystä, toisinaan vailla sellaista.

Ruoka on kahta helpompaa ja setit kohdallaan. Ihmisyyttäni on todistettu hymyillen.
Ajatukset horjahtelevat kesään ja toisiin galakseihin, telttakeppien keskelle ja asfalttiviidakkoon.
Sinun kanssasi ja hänen kanssaan, kiertämään kalliot ja katoamaan auringonlaskun mukana.

Tulee kesä, sen jälkeen toinen
Identtisyyttä on turha ajatella
Kaikki on vain harhaa
Viisi. Kaksi. Sata.
Miksi?


Toinen kerta ulkomaailmassa operaation jälkeen.
Ulkoilma oli kosteaa ja raikasta, toimiva asiakaspalvelu sai hymyilemään, vaikka se jääkin ainoaksi syyksi hymyyn juuri nyt. Väsymystä, pettymystä itseen sekä sumuisiin valintoihin että tekoihin.

Mitä teen tälle kaikelle? 
Ja samaan aikaan tiedän vastauksen; en mitään. 
Silmät kiinni ja takavasemmalta ohi. Taidan olla lopullisessa umpikujassa.
Tai ehkä asiat järjestyvät, niinkun yleensä sanotaan olevan tapana.
Kaikella on joku tarkoitus, emme taistele turhaan.

Pystyn jo istumaan hetkittäin, liikkuminen alkaa helpottumaan.
Haavat eivät tulehtuneet, eikä niihin tungettu suolaa.
Pitäisi olla kai jo voiton puolella, mutta sellainen ei ole olo.
Kolmiopäivät jatkuvat.

Kyllä se siitä.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Should be having the time of my life

Hiljaisuutta kaikkialla.

Aivoni kärsivät ärsykepulasta ja liiallisesta määrästä kipulääkkeitä.
Sormenpäiden iho kuluu puhki kitaran kielillä hapuilemisesta, vaikka sanoin etten aio soittaa.
Selkä jumittuu kaikesta makaamisesta ja kämmenet siitä vähästäkin liikehdinnästä.

Yhtälössä on muutamia nollia, ykkösiä ja vitosia kerrottuna kuudella
26 nurkkaa ja valkoisia seiniä kiinni toisissaan.
Päivissäni on neljä kiinnike kohtaa, ainoa rutiini johon kykenen.
8:45 15:10 19:30 21:20

Kello käy kello käy kello käy.


Keskiviikko aamulta en muista moniakaan asioita.
Olin rauhallinen ja kotioven sulkiessani tuntui siltä, etten tulisi takaisin. Onnistuin välttämään tuttujen kohtaamisen kulkiessani kaupungin halki.
Aurinko paistoi, hissimatka toiseen kerrokseen oli elämäni pisin.
Managerimme istui odotushuoneessa, ei suinkaan minua varten.
Juuri sen verran tuttuja kasvoja kaipasin.

En ole pelännyt ikinä niin paljoa, kun sillä hetkellä kun makasin leikkauspöydällä vielä odottaen puudutusaineita vaikuttaviksi. Hyvästelin kipua ja toivotin tietämättömyyden tervetulleeksi. Ohimennen kuulin puhetta niistä monista tunneista, joita operaatiooni oli varattu.
Miten siihen voisi mennä niin kauan, mitä tämä tarkoittaa?

Ajatukseni olivat mitä kummallisimpia tuon ajan. Oli lämmin ja hyvä olla, luotin kaikkeen mitä ympärillä tapahtui. Vain puolet ajallisesta resurssista käytettiin, en joutunut tekemään radikaaleja päätöksiä lääketokkurassa ja ilmeisen vähillä toimenpiteillä selvittiin. Ainakaan ei tarvinnut mennä aivan äärimmäisyyksiin. Se oli ohi ennen kun oikeastaan tajusin mitä tapahtuu.
Kuulin puheen, näin kaiken, mutta mitään en ymmärtänyt.

Yö sairaalan kolkossa syleilyssä oli yllättävän miellyttävä.
Jaoin huoneen jopa omaani pessimistisemmän elämänasenteen omaavan nelikymmpisen naisen kanssa. Mikään ei ollut hyvin. Ranne leikattu ja ruoka pahaa. Nuoret perseestä ja hoitajat ammattitaidottomia. Sillä aikaa, kun hän juoksenteli käytävillä haukkumassa hoitajia, minä kykenemättömänä liikkumaan mietin hiljaa itsekseni mitä on näiden kolmen vuoden aikana oppinut.
Vaikka valitan aina kaikesta, niin salaa osaan arvostaa helkkarin monia pieniä ja suuria asioita.

Sillä hetkellä kun sain apuvoimien kanssa raahattua itseni omaan lukaaliini, tuntui tämä maailman parhaalta paikalta ja sänky pehmeämmältä kun mikään ikinä. Jo neljä päivää oli liikaa, ja eilinen kauppareissu siskon kanssa oli elämäni paras asia.

Onneksi sentään muutamat kaverit jaksavat luonani rampata piristämässä, että en täysin erakoidu ulkomaailmasta. Fiilikset ei ole mitkään parhaimmat, liikaa mietittävää ja liikaa kipua. Toiset tunnit on mukavampia kun toiset. Yritän jaksaa uskoa, että hyvä tästä vielä tulee. Koska muita vaihtoehtoja ei ole, totta helvetissä tästä tulee hyvä!

Viisi päivää takana, kakskytkuus edessä.
(Vielä kauemmin siihen, että kävelen.)


Mitään ei oikeastaan tapahdu. Televisiosarjat kahlaan läpi ja ne loppuvat nopeammin kun on luvallista. Ovikello soi niin usein että kämppiksellä menee varmasti hermot.
Hän kuulee samat tarinat uudestaan ja uudestaan seinän läpi.
Ja niin hän voisi kirjoittaa jo romaanin äänensävyjeni muutoksista vieraiden vaihtuessa ja puhelimen soidessa kerta toisensa jälkeen.  Hän voisi tulkita elämäni monimutkaisimpienkin asioiden laidan vain laskemalla ääniaaltoja ja hiljaisuuksia yhteen.

Sellainen on elämä.

Päivissä on aivan liian monta tuntia, enkä tiedä kuinka ne kuluttaisin.
Jos sattuu olemaan mielessä jotain ideoita siitä, millaista postausta voisin tehdä, niin kertokaa ihmeessä, itsellä ei liiallisesta vapaa-ajasta huolimatta oikeastaan ideoita ole.