Take your time, your precious time

Mun navigointi Petsamon kolmen bussipysäkin välillä ei ole mitään huippuluokkaa. Onneksi niistä jokainen on hyvä vaihtoehto, kaikilta lähes sama matka kylmien betoniseinien sisään. Kun makaan siinä hyisellä lattialla huoneessa, joka tuo mieleeni paljon muistoja, myös sinut, tajuan että mun on pakko olla jatkossa ainakin sadasti vahvempi. 

Käyn täällä lähes päivittäin, en voi joka kerta hajota tällä tavoin.

Kyllähän muistosi elää täällä, varjosi on jäänyt paikallesi kummittelemaan.

Mutta mun on ehkä vain pidettävä pää kasassa ja nostettava sille hattua.

En onnistu siinä vielä pitkään aikaan, mitä nyt itteeni yhtään tunnen, mutta kyllä vielä joskus.

On jossain määrin terapeuttista olla täällä yksin.

Verenmaku suussa, jalat samantien kivusta hajonneina, keuhkot verta vuotaen ja pää seitsemässätuhannessa palasessa, mutta tänään mulla ei ole aikomustakaan pysähtyä ennen kun sanot, että riittää.

Onneksi aika riitti vielä huoltoon ja joutavien sekä vähän joutamattomienkin läpi käymiseen.

Mä tulin kotiin ja keitin teetä. 

Kitaran kaivoin paksun pölykerroksen alta ja se kuulosti surullisesti hyvältä.

Kamerat tekivät lähes yhteistyötä.

Hetken tunsin suloisenkatkeran ilon pilkahduksen jossain sisälläin.

Kuin unelmaa, kaikki on ja helpompaa..

....silti harhaa vaan.

Sitten pääni valtasivat vanhat sanat joita ei ole käytetty liian pitkään aikaan.

Ja kaikki on kuin ennenkin.

Mutta huomenna hymyilen.

..tai sit mä itken ja hymyilen.

np. Suburban Tribe - Watching you

Close your eyes, you will be okay

Koko viikonloppu taisi olla vain yksi, pitkä, tavallinen hetki.
Toisaalta ihan positiivinen sellainen aina sunnuntaiaamuun asti.
Sen jälkeen en ole oikein tiennyt, missä pitäisi olla ja miten päin.

Mä kysyn vaan, kauanko tätä on tarkoitus kestää.

En halua nähdä ketään, mutta on pakko.
Rikon itseäni istumalla flyygelin taakse, mutta kai se oli eheyttävää, sittenkin.

Ihmiset kävelevät lävitseni, mutta en väitä sen haittaavan.

Jään tarkoituksella pois väärällä pysäkillä.

Mutta unohdan sen ja kävelen harhaan.
Se on vain hyvä, pitää pysyä liikkeessä niin ei kerkeä pysähtyä.
En halua astua tänään tuolle kentälle.
En pysty kun et ole siellä.

Sä oksennat verta lattialle,
paha olo näkyy sun ulkopuolelle.

En haluaisi taas valittaa, mutta en voi väittää voivani hyvin.

Ysitie muistuttaa mua susta aivan liikaa.
Mun on pakko päästä pois.

Lepää rauhassa ihana.

np. The Rasmus - Not like the other girls

Perjantai tänään on nyt juhlitaan.

Istahdan kahdeksalta maanantai-aamuna koulunpenkkiin.

Tungen pääni täyteen eri kielten kielioppeja, uusia sanoja, kuluttajansuojalakia, soluhengitystä sekä fotosynteesiä.
Kasvot vaihtuvat mutta pysyvät samoina.
Teroitan kynän toisensa jälkeen, ja kulutan ne paperiin.

Välillä harhailen polkuja pitkin, koitan ammentaa auringosta kaiken mahdollisen energian mutta hajotan pääni silti.
Annan ajatusten virrata mutta takerrun kuitenkin juuri niihin mihin ei pitäisi.

"Sun ääni on kirkas ja hiukset alhaalla, uusia tuulia kaikkialla"

Mummun ja papan näkeminen piristää.
Ja Peten.
Kerään omenoita, niin kuin tein aina pienempänä.
Kun leikin lapsuutta.

Aivan liikaa asioita kertomatta ja tajuamatta.

Pelottaa, mutta olo on tyyni.

Tykkään istua ratin taakse ja painaa kaasua.
Se pieni, kiusaava tunne, että kohta sitä saa tehdä niin paljon kuin jaksaa.
Ajaa auringonlaskuun ja takaisin.
Jos haluaa.

Ensimmäinen kerta liikenteessä, koirat sabotoivat olemistani.
Mutta en välitä.
Mikään ei toimi, kakun teko meinaa täysin epäonnistua, mutta ei onneksi tee niin.
Sittenkään.

Havahdun kun on perjantai, nousen ylös samalta koulunpenkiltä ja totean tämän viikon valuneen huomaamatta alas viemäriin.
On onneksi aika perjantain.

Nyt juhlitaan nyt juhlitaan on kakku paistettu
nyt juhlitaan nyt juhlitaan on kaikki kutsuttu!

np. Nirvana - Heartshaped box

And I don't feel right when you've gone away

Mä näin hänet jo kaukaa.

Silmiin pisti ensimmäisenä Aerosmithin paita.

Seuraavana kävelytyyli. Hän varoo samalla tavalla vasenta nilkkaa.

Hiukset.

Lähestyy, hymyilee ja ostaa broileripiirakkaa.

HYMY ON SAMA.

Sydän pysähtyi hetkeksi.

Voisin vaikka vannoa, että se olit sinä.

Mutta sinä et enää kävele vastaan.

Et enää hymyile.

Et ole tehnyt sitä moneen vuoteen.

Mä näen sut liian monessa paikassa.

Pysähdyn ruuhkassa nähdessäni kengät joita käytit.

Tai laukun.

Kun kuulen nimesi, kääntyy pääni.

Tajuan olevani taas väärässä ja osa minusta romahtaa taas.

Jos eläisit, olisit vieläkin liian nuori.

Enkä usko, että ikävä ikinä helpottaa.

Mä uskon, että sä tiedät miten kova ikävä mulla sua on.

Kurkkua kuristaa, kun sua mä muistelen

En kasvojas unohtaa voi.

Koskaan.

Ei tämä päivä aivan pelkkää synkkyyttä ollut.

Vaikka aamulla niin pelkäsinkin.

Piritorin auringonpaiste, pöytä täynnä herkkuja sekä sekainen pöydän taus.

Kahvilanpitäjän arkea pienoiskoossa.

Oli hienoa, kun asiakkaat palas meidän pöydän ääreen kertomaan, kuinka hyvää ruokaa olivat just syöneet!

Valtsu oli loistavin apumies ikinä, kiitos niin suuresti!

Ja kiitos kaikille asiakkaille, sekä pöydän vieressä aktiivisesti makoilleille ihmisille!

Tämä oli upea kokemus, eikä varmasti ainoa laatuaan!

Arki koittaa taas, minä en halua.

Haluan pysähtyä kunnioittamaan sun muistoa.

Mutta ei ole aikaa.

Olen pahoillani.

np. Seether - Master of Disaster

Ensimmäinen emmentaalinautti

Yksi junamatka

Kaksi painavaa laukkua
Yksi toijalalainen tietämättään päänkasassapitäjä
Sekä sokerina pohjalla viereen istahtanut ruukkukasvi.

2 ruokakauppaa

1 rätisevä vetolaukku

Lisää tarvittava määrä euroja

Laukun sisältö lastataan pöydälle, sitten nauretaan.

Pöydältä löytyy muunmuassa:

 86 dl vehnäjauhoa

2,5 kg voita

2 l maitoa

22,5 dl sokeria

17 munaa

905 g suklaata

Sekoita aineita erilaisissa suhteissa toisiinsa.
Viipaloi, suikaloi, paista, rouhi, sulata.
Ja uudestaan.

Kaksi peltiä.

Seitsemän kulhoa.

Liian iso desimitta.

n. 1000 pöydänpyyhintäkertaa

Toiset 1000 tiskausta.

Kahvitauko lattialla.

Kymmeniä hienoja artisteja, mm. Apocalyptica, sillä ovathan pullamme onnellisia.

Lämpötila oli huumaava.

Tuoksut aivan ihania.

Yhteensä 10 tuntia keittiössä.

Tuloksena:

Neljä pellillistä piirakkaa.

Kaksi kakkua.

Kolme purkillista keksejä.

Lukemattomia pullia.

Vielä kerran, ystävät hyvät;

Saapukaa toki huomenna kello 11.00 eteenpäin Sörnäisten metrotorille, sieltä näitä herkkuja saa ostaa varsin huokeaan hintaan!

Aivan mahtava Ravintolapäivää kaikille, omasta, Tiinan sekä ruokablogimme puolesta!

np. Electric Boys - All lips 'n' hips

Hyvin menee kaikki on hienosti hä

Meidän koulun seinät.

Ne on turvalliset, mä tykkään niistä.

Niiden sisälle pakkautuu päivittäin niin hienoja ihmisiä, että en kestä.

Siitä rakennuksesta löytyy niin monta niin kivaa nurkkaa, johon pääsee taas tarvittaessa syrjäytymään.

Musta on oikeasti ihan kivaa, että koulut alkoi.

On jotain rytmiä päivissä, tai pitäisi olla.

On jotain, mikä saa pois kotoa ilman suurempaa suunnittelua ja vaivaa.

Näkee ihmisiä, se on tosi hyvä ja tosi huono asia.

Ja mä tykkään oppia. Opiskellakin, mutta vaan kaikkea mielekästä.

Tykkään myös läksyistä. Siitä, että mulla on jotain tekemistä kotona.

Vaikka ne liian usein jää siltikin tekemättä.

Mutta mä en tykkää tästä ekasta jaksosta.

Yhden ainoan typerän kamalan pakollisen hirveän kurssin takia.

Haluisin jättää sen käymättä mutta nyt kun kerkesin alottaa, en kehtaa keskeyttää. 

Minä ymmärrän, opettaja ymmärtää, muut ymmärtäisivät.

Mutta minä en kehtaa myöntää, että jo tämän ensimmäisen tunnin aikana kaikki vaan sumeni ja helvetillinen ahdistus valtas koko kropan, vaikka me ei edes oikeasti tehty mitään.

Halusin olla yksin, mutta ei se nyt täysin onnistunut.

Pää on jotakuinkin kasassa niin kauan, kun kuulen sanat; "Mikä on?"

Ja mä myönnän hajonneeni sekunninsadasosassa.

Myönnän taas purkaneeni pahaa oloani väärällä tavalla täysin väärään kohteeseen.

En ikinä opi.

Eikä tuosta ahdistuksesta näyttänyt tulevan loppua koko päivänä.

Kaupungissa oli muitakin kun minä. HAJOA.

Tarvitsemani kirjat on loppu. MILJOONAAN.

Vahingossa tönäsen tarjottimen alas hyllystä. HELVETIN.

Kamerasta loppuu akku. OSAAN.

Ja yö pelottaa taas, mä en pistä silmiä kii.

Mutta en halua mennä seuraavalle tunnille.

En halua, en halua, en halua, en halua.

Enkä pysty, kykene, pysy kasassa.

MIKS EDES YRITÄN!

Anteeksi.

np. Apulanta - Jumala

Helppo on hengessä heilua vaan ja maailma unohtaa

Valvon yön, mutta en vapaaehtoisesti.

Odottaen sitä huimaa ukkosmyrskyä, josta puhuttiin, kuulen lasin pirstaloitumista.

Huutoa, ivaa, ovien pauketta, sireenit.

Mutta en tiedä mikä siitä on totta.

Aamulla suuntaan Jyväskylään, aina yhtä turvallisten Lutakon tiiliseinien sisään.

Ja lattialla, lähes kokonaan pöydän alla maaten siemailen aamukahvia.

Tuttuja hahmoja talsii sisälle, moimitäkuuluut.

Kannamme taas pienen kylän verran tavaraa autoon, hyppäämme itse perään ja lähdemme liikehtimään kohti Mikkeliä, Jurassic Rockia ja System of a Downia.

Mikkelistä löydämme oululaisvahvistuksemme, sekä täydellisen linnanrakennushuoneen.

Festarialue on vielä mudaton, eikä edes sada.

Meillä on noin kolme neljäsosaa teltasta mukana, jesaria onneksi senkin edestä.

Patenttiratkaisu toimii, portit aukeavat ja elämä on täysin keltamustaa.

Mutta sade yllätti.

Ja satoi kaksi ensimmäistä päivää lähes läpeensä.

Mokoma kaatosateessa, eikä mikään ole hienompaa.

Paitsi se, kun saa huutaa hei hei heinäkuulle kahden huippujantterin kanssa.

Jälkeenpäin ajateltuna tuo hetki saa lähes herkistymään.

Keltaisen, kuluneen ja liian ison sadetakin voisin lisätä vaatekaappiini.

"GOOD EVENING HELSINKHII!"

Heliumpallo saa meidät kiljumaan.

Hyppelehdemme tässä, miksei jo räjähdä?

Talomme edessä odottaa paikallisten nuorten juhlat ja sotku.

Sisällä on kylmä.

Mutta linnassa on lämmin.

Asennamme linnaan sähköt.

Miksi me ei tehtäisi näin?

Katto romahtaa nilkoille.

Käymme keskustelua, kunnes vasen korvani kuulee sanat "kertokaa mullekin" joita välittömästi seuraa kuorsaus.

Aamukahvi ei ikinä ole ollut yhtä haasteellinen.

Heti aamusta telttamme siirtyy.

Asiakkaita on enemmän, keskustelua ei niinkään.

Kukaan ei halua narkomaanileimaa.

Viimeiselle päivälle on keksittävä joku myyntikikka.

 Kesän ehdoton kohokohta, herra Jouni Hynynen oli paikalla.

Ilman hametta.

Kera housujen.

Eii.

Muiden vaatteet lämmittävät, Staminan aikana sai töitä tehdä kuusinkertaisesti.

Screeneille kuvataan hieman heikohkon näköistä moshpittiä.

Voi jospa oisin saanut olla mukana.

Koska linnassa on pimeää, sinne kannattaa mennä silmät suljettuina.

Sunnuntaiaamuna kahvin sijasta tarjolla on kahvin makuista teetä.

Siinä on kahden sadepäivän jälkeen jotain hienoa, kun kantaa kuutiota auringon paistaessa, moikkaa tuttuja jonossa ja astelee alueelle nostamaan pöydän ulos teltasta.

Päivä on lyhyt. 

Eikä oikein mitään nähtävää.

Eikä sadetakkeja tarvita.

Frank Turner laulaa Ismo Alangosta, Cheek olisi tarvinnut napalmia. 

Kuten aika moni muukin asia.

Salskea nuorimies tatuoidun yläkroppansa kera saa aikaan yleisöryntäyksen.

En ole varma, olenko tekemässä ehkäisevää huumetyötä, vai pelkästään voileipiä.

Ai, nytkö on jo aika laittaa teltta kasaan?

Selvä!

Kohta maistuu System of a Down, ja hyvin maistuukin.

Seurasta en valita.

Olkaa hyvä, tuomitkaa, mutta paremmalta se kuulostaa silti levyltä.

On vielä valoisaa kun meininki loppuu.

Tavarat siirtyvät kuin itsestään autoon.

Käymme rannassa, suomalainen järvimaisema on aina kaunis.

Pienimuotoinen ruuhkan poikanen, kaiuttimista soi SOAD.

Kuivat ja lämpimät vaatteet päälle, nyt on hyvä.

Persikkateetä ja palautekeskustelu.

Tiedän mitä kaikkea ei sanottu.

Ehkä se oli parempi niin.

Liikuntasali muuttuu jokaisen unelmaksi:

Lattialla pyörii pallomeripalloja.

Löytyy trampoliinia, pingismailoja, uimapötköjä.

Riemun kiljahtelua, hillitöntä naurua, oma versio mölkystä.

Mahtavaa.

Viimeinen yö linnassa, Aliasta tarinaversiona.

Mustanmeren kanoottiretki, raivostunut kuuluisuus, limonaadikyydillä jatkoille, yhden jalan banaanipotkut, katto mäsäks ja avoauto, talon rakennusta ja takarivi. Unohtamatta tomaattien yökastelua.

Nukumme hetken.

Puramme linnan.

Ajamme Jyväskylään, ja valloitamme taas lattian.

Tähän loppuu festarikesä, se oli uskomaton.

Mutta kaikki hyvä loppuu.

Lähtöhalit ovat uskomattomimmat.

Nähdään kuukauden päästä.

En voi ikinä kertoa miten huippuja olette.

np. Clawfinger - Sad to see your sorrow

Ps. Pakko mainita vielä että vessan katossa oli discopallo

Yksin on helpompaa juosta karkuun

Kävelen kaatosateessa.

Jopa mun normaalisti harmaanruskeenvihreät Converset muuttuu sateesta mustaksi.

Vesi valuu mun kasvoja pitkin, tahtoo mun unohtavan.

En ole yhtään varma, itkenkö.

Toisinaan haluan kadota.

Näinä päivinä yhä useammin.

Vaikka kaiken pitäisi olla hyvin, mietin jatkuvasti, miksen jo lähde.

Miten jossain muualla olisi parempi.

Miten muillakin olisi parempi jos oisin muualla.

Tiedän, että niin ei saisi ajatella.

Mutta se ei oo ainoo mitä teen väärin.

Mä haluaisin muuttaa askelet pidemmiksi, haluaisin juosta.

Tuntea kaiken katoavan.

Tuntea voiman jota olen täynnä.

Tuntea onnistumisen.

Rakastan sadetta.

Sitä miten saa unohtaa.

Ja tuntea aidosti.
Olla vain, ja unohtua.

Ensimmäiset juoksuaskeleet ovat kevyitä.
Tunnen samantien kuristavan kivun kurkussani, mutta se on samantekevää.
Juoksen lujempaa, mutta mitä pakenen.

En halua mennä juomaan teetä siskoni luo.

Vaikka se oli oma ideani.

Menen kuitenkin.

Makaan lattialla enkä sano sanaakaan.

Siskoni kertoo baariseikkailuistaan.

En sano sanaakaan.

Kävelen takaisin, sade on lakannut.

En saa selvää ajatuksistani.

Kävelen väärään suuntaan.

Väärä henkilö lähestyy minua viestitse.

Sinun jos kenen pitäisi ymmärtää merkitys sanojen takana.

Sinä tiedät, mutta et halua uskoa.

Uskot, mutta et tarpeeksi.

Itse uskon, mutta en itseeni.

Kaikki ajatukset pyörii mun päässä, en pysty keskittymään mihinkään.
Tiedän, että ei kannattaisi olla hiljaa.
Ja toisaalta se on varmempaa.
Haluan tällä kertaa tehdä toisin, haluan kertoa ajatuksistani ennen kun se on taas liian myöhäistä.
Päätän olla valehtelematta.

Mutta kun käännyt kysymään, onko kaikki hyvin.

En sano sanaakaan.

Kick the lake right down under me

Mielessäni palaan viime joulukuuhun, jolloin Pori otti meidät vastaan hyisenä ja viimaisena. 

Nyt on kuitenkin heinäkuu ja matkaan kohti samaista kaupunkia kera kangaskassin, Tiinan ja ämpärin.

Täälläkin katun kulmat ovat tuttuja, se naurattaa.

Ensimmäinen asia, joka korviin kantautuu oman typerän naurun lisäksi on Röllin nostalginen Häläpätilaulu. 

Ja sehän ei tietystikään voi lupailla muuta kun aivan uskomatonta reissua!

Kirjurinluoto on kaunis.

Ja nukkuva kaupunki.

Lämmin yö vaihtuu aamuun aivan huomaamatta Röllilauluja ja Kaija Koota laulaen. 

Yllätykseksi ihmiset eivät jää kyselemään tyhmiä vaan kävelevät ohitse toljottaen.

 Pysähtyi luoksemme kuitenkin muutama poikkeus, joista toinen tuo meille munkkeja ja toinen täyttää sosiaalista mediaa pärstäkuvallamme.

Sanna & Henna saapuvat sanomaan hei.

Tällä kertaa Maailmanloppu jää näkemättä, mutta se on pakko kokea.

Ensi kerralla sitten!

Portit aukeavat omituisen aikaisin, eihän tässä ole oltu kun hieman yli kellotaulun ympäri.

Lava on kummallinen. Missä kuuluu olla?

En halua osua muuta kuin juuri siihen kohtaan, missä aina olen.

Sentilleen, täydellinen spotti.

Missään muualla en osaisi olla.

Luoksemme rientää iloisia veikkoja iloisine kesäkuulumisineen.

On ihana nähdä, niin, jossain muualla kun Tampereella..

Eivät edeltävätkään bändit huonoja ole, mutta kun vatsanpohjassa kutkuttelee jo se kaikkein paras.

Kun tietää, että sen aika on kohta, ei voi keskittyä muuhun.

Paitsi jalkoihin.

Lieneekö johtunut aikaisesta soittoajasta vai juttujen ultimaattisen korkeasta tasosta se, että aika oikeasti vain lensi ohitsemme. Pian lava täyttyi tutuista askelista, jotka koristivat sen turvallisen tutuilla elementeillä. Ystävällisyys paistaa kauas, ei voisi toivoa hienompaa.

Leveät hymyt ja käden heilautukset saavat omatkin suunpielet kohoamaan johonkin innostuneen virnistyksen tapaiseen. Yllätyksiä, yllätyksiä. 

Haluaisin kaikkien tietävän sen hienouden.

HALUAISIN HUUTAA SEN KOKO MAAILMALLE.

Mutta en usko kenenkään ymmärtävän.

Paitsi tuon idiootin, joka tällähetkellä makaa lattiallani sätkynuken näköisenä väännellen itseään outoihin asentoihin, kutsuen sitä joogaksi.

SE HUOKUU TEISTÄ, TE NAUTITTE.

Toivottavasti ymmärrätte edes jossain määrin, miten me nautimme.

Tunti kului taas niin nopeasti ettei siinä kerennyt kissaa sanoa. 

Niin lyhyt aika täynnä niin paljon onnea.

Siirrymme sivuun.

Suicidal Tendencies oli kivaa kuunneltavaa myös livenä.

Huomio saattoi välillä kiinnittyä johonkin muuhun, mutta väliäkö hällä.

Oli siistiä nähdä miten kaikki muutkin nautti.

Kun yleisö ryntää lavalle ja hehkuu onnea, en voi olla hymyilemättä.

Villen onnellisuus teki mut hetkellisesti tosi onnelliseks.

Mä todella välitän siitä ihmisestä.

Toivon, että se tietää sen.

Me harhailemme sinne tänne, näemme lisää tuttuja.

Bändejä kuuntelemme kun jaksamme, ajatukset pyörivät jo seuraavassa vuorokaudessa.

Illan päätämme tanssien, sitten käperrymme sohvan nurkkaan.

KIITOS PORISPERE!

Nousemme aamulla junaan, joka kuljettaa meitä kohti seuraavaa määränpäätä.

Tampereen kautta Jyväskylään, koomaten ja nauraen.

Jyväskylässä elämä taas konkretisoituu hieman;

Eihän me olla vielä matkattu kun noin kaksi kolmasosaa matkastamme!

Yllättävän edullinen ja hyvin ilmastoitu bussi ajaa meidät viimein Viitasaaren linja-autoasemalle, josta lähdemme talsimaan kohti hotellia.

Matka tuntuu pitkältä.

Ämpäri painaa ainakin tuhat kiloa, eikä tie lopu ikinä.

Perillä odottaa hämmästys; tää paikka on oikeasti pieni!

Jokaiseen kesään kuuluu sisällyttää hieman perinteistä mökkielämää.

Tiedättekös, uintia, tikanheittoa, piknik-meininkiä ja pikkukaloja.

Se kaikki tuntui hienommalta kun ennen.

Siinä oli sitä jotain. 

Kun edes ananaspiirakka ei auta ajatuksiani eteenpäin..

Me ollaan keskellä ei mitään!

Teidän kanssa!

Ja keskenämme!

Eikä täältä edes pääsis pois, ei sillä että haluisin!

Reissun hoetuin lause taisi olla MÄ NIIN RAKASTAN HOTELLIELÄMÄÄ.

Tätä me ollaan odotettu.

Kolmen minuutin jälkeen taivas on oikeasti saavutettu.

Kauan siinä kesti, mutta jokainen hetki oli odottamisen arvoinen, täysin.

Feel my heartbeat like it's just begun

Feel my heartbeat on this endless run

Feel my heartbeat - forever more

Feel my heartbeat --- once more

Täällä on kuumempi kun missään muualla ikinä.

Emme ole paikallamme, mutta kuulumme nyt tähän.

Ota kädestä, mä en voi kuvitella parempaa.

Onko tämä edes mahdollista?

Lämpimien kiitosten jälkeen tekee vain mieli hypätä katosta läpi.

HUUTAA ONNESTA.

Kiitellä lisää.

Aika on petollinen, eikä tällä kertaa puolellamme.

Mutta et vaikuta niin kiireiseltä, kun pysähdyt luoksemme.

Puhumme kauan, puhumme kaikesta.

On niin hienoa.

Kerro se muillekin.

Ja nähdään.

Kiitos, vielä. 

Meneehän aika nopeasti, meneehän?

Seuraavana aamuna muistan jälleen, että on palattava ulkomaailmaan.

Palattava nukkuvien lehmien täyttämään Ruutanaan ja katsottava ohi menneet Salkkarit.

Tiedän toistavani itseäni.

Teen sen kuitenkin mielelläni.

Kun kokee näin hienoja hetkiä niin taas tajuaa, että maailma, se on vieläkin liian pieni.

np. The 69 Eyes - Forever more

Sinimustat tähdet sua tuijottaa takaisin

Ympärillä on vain metsää ja peltoa.Oli ihanaa vaan olla. Nauraa, aluksi vastentahtoisesti, mutta kokoajan luontevammin. Oikeastaan uusia ihmisiä, uusia asioita ja ukulele. Jostain kantautuu korviin lehmien ammuntaa, ja taas saan itseni lähes peloteltua hengiltä.

Rumat kokeilueräpullat katoavat tasaiseen tahtiin, kaikki naurattaa. Hiljaisuuskin tuntuu pelottavan luontevalta. Yön hiljaiset tunnit täyttyvät kaksiäänisestä Finlandia-hymnistä ja neliäänisestä riemun kiljahtelusta. Ilma on viileää mutta kynttilän loiste lämmittää.

Hetken vietän yksin tuijottaen tähtiä taivaalla, ja rauhattomuus valtaa mielen. Toisaalta on levollinen olo kun kerrankin ei ole kiire mihinkään. On vain tämä hetki ja paikka - ja ne samat ajatukset. Mutta ne siirtyvät taka-alalle kun suuntaamme pellon poikki kohti oiniinihanaa vinttiä. Kauniimpaa ei ole hetkeen näkynyt.

Aamukahvin ääressä käydyt keskustelut saavat pian koittavan koulujen alun tuntumaan tuskaisen todelliselta. Mutta toisaalta ihan siedettävältä. Vielä hetken soi vintillä ukulelepunk, kunnes palaamme sivistyksen pariin.

Näin pitäisi tehdä useammin.

np. Taajamajunan turvallinen kolina, rätinä ja vinkuminen
Ps. Silti en oo niin pitkään aikaan en oo ollut itelleni näin vihanen.