keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Ne ei pysty enää repimään.

Tutkimukset ja hoito lopetetaan tuloksettomana.
Tuloksettomana.
TULOKSETTOMANA.
TULOKSETTOMANA.

Ei edes yllätä.
Ei vittu niin.

Tahdon lyödä pääni palasiksi,
Kynnet painuu kämmeniin.
Kostan kaiken mikä minullekin kostettiin.
Haluan nähdä koko maailman romahtavan.

Kahvi saa suolasen sivumaun.

Yritän saada vaatteet päälle, hiukset laitettua ja tavarat pakattua.
Mutta se ei onnistu.
Nousen ylös ja aion tehdä jotain, kunnes tajuan että se on liian raskasta.
Ja turhaa.
Ja sitä on tällä hetkellä aivan kaikki.

Turhauttaa aivan perkeleesti.
Oliko se siinä?
Mitä nyt?
Viimenen sammuttaa valot?

Haluaisin takaisin ajassa, mä tekisin kaiken toisin.
Mä en antais tän tapahtua.
Mutta kai tää on mulle oikein.

Ikinä ei pitäis tahtoa mitään.
Ikinä ei pitäis unelmoida.
Eikä varsinkaan tehdä töitä unelmiensa saavuttamiseksi.
Taas luulen, ettei voi enää enempää sattua.
Mutta eihän tämä ole vast kun alkua!

Nothing but damnation left for you,
if you choose the wrong direction

EI TÄÄ EI VOI MENNÄ NÄIN.
Itkettää.

Mutta on jo aika jatkaa matkaa,
tässä talossa olen ollut jo yhteensä lähes vuorokauden.

np. Crashdiet - Chemical

tiistai 30. heinäkuuta 2013

Skipping with some hats, skipping through the door

Me siis selvittiin Ruotsiin hukkumatta. Idea siitä, että oikeesti oltiin siellä niin pitkän puhumisen jälkeen, tuntui ihan tosi oudolta. Ja aika kivalta.

Matkapäivän iltana istuttiin neljän kissan kera yksiössä, naurettiin levottomasti ja vietettiin varmaan vuosi kierrellen ja ihmetellen ruokakaupan tarjontaa.

Seuraavana päivänä jalat kuljetti meitä pitkin tuttuja katuja tuttuihin, ihaniin kauppoihin, joihin voisi kantaa koko maallisen mammonansa ja poistua kädet täynnä ihania asioita.
Kun sai festarilipun taskuunsa, kaikki tuntui turvallisemmalta.

Kodikkaan kahvilan kallis kahvi, turistien täyteiset kadut ja miljoonat H&Mt. 
Joku tässä paikassa kiehtoo, niin suuri mutta niin pieni. 
Niin paljon uusia paikkoja, mutta silti kaupunki on tuttu.


Kiivetään kukkulalle
Sieltä näkee ohi kaupungin
Silloin muistat mistä tullut oot
Ja minne palaat takaisin


Ja niin, nuo näkymät Tukholman yli pistivät hiljaisiksi.
Siihen oli hyvä pysähtyä ja fiilistellä.
Kaikki tuntui kauniilta, löysimme Tukholman version Töölönlahdesta.


Kiipesimme - ja laskeuduimme - kukkulalle, joka meinasi kumota painovoiman.
Täydellisiä illanistujaisspotteja, mutta ketään ei näy.
Jatkamme matkaa, löydämme hienoista hienomman leikkikentän.

BANAANILIUKUMÄKI.
KIIPEILYANANAS.
MANSIKKAKARUSELLI.

Lapsettaa, tässä voisi viettää vaikka kuinka kauan.


Ilta kuluu levottoman naurun sekä hienojen Youtube-videoiden siivittämänä.
Kikatellaan kun mietitään tulevia tapahtumia.
Lähes kieritään lattialla kun muistellaan menneitä.
Ja sitten tiputaan siitä oikeasti läpi, kun muokataan kuvia paintilla.

Aamu saapuu, venyttelen ja makaan sohvalla tuijottaen kissoja.
Ne juoksee sinne tänne, keitän kahvia, eikä ne pysähdy.
Kun toinen sankari herää, katoamme seikkailemaan aurinkoisen Södermalmin suuntaan,
sinne kuitenkaan ikinä päätymättä.

Löysimme jotain paljon parempaa.
Kahvilaksi muutettu asuntoauto, jonka ympärillä varsinainen värien sekamelska erinäisiä pöytiä ja tuoleja. 
Ei-niin-jouluista joulujäätelöä, auringonpaiste ja merituuli.


Vielä kahville meidän söpöön kissataloon.
Rob Zombie soi.
Ei tullut mieleen, että Tukholman päärautatieasemalla olisi perjantai-iltapäivänä joku muukin.
Mutta palvelu oli nopeampaa kun VR'n, joten me selvittiin!

Junan katosta tippui vettä, hervotonta naurua.
Norköping. Paikalliset auttaa meidät bussiin.
Roikutaan puoliks pois penkiltä, kun yritetään löytää pysäkki.
LÖYTYI, ja taksissa soi Michael Jackson.

REJMYRE - Ruotsin Ruutana!
Keskellä ei yhtään mitään! Mutta kuin siistiä, kauniita ihmisiä!
Istutaan kalliolla ja kuunnellaan musiikkia.
Harhaillaan, kunnes taas istutaan.

Terassi, sohva ja aamu.
Hetkeksi silmät kiinni.

Aamuauringon paisteessa takaisin kalliolle, siinä on hyvä nukkua.
Kunnes jostain ilmestyy...
AIKA ISO VALKOSIPULI.

Aika menee nopeasti.
Pillimehut jää taakse.
Koko päivän soi hyvä musiikki.
Vaikka mikään ei ole tuttua.

Saamme informaatiota, se rauhottaa!
Olet kyllä mahtava, en kestä.
Miksei naamasi tullut pelastamaan yhtä rumaa otosta?

TÄÄ ON NIIN KULTTURELLII ETTÄ SHOKKI ON SUURI.



Hämmentävä moi keikalla, tässä vain seison.
Sister Sin, H.e.a.t, kaikkea hyvää.
Sitten tuttuja, kaikkea. Jee.
En tiedä miten teette sen, niin paljon energiaa kuitenkin annatte.

Teette maailmasta uskomattoman kauniin.
Joka kerta vain paranee. Te olette parasta.
Se muuttui taas!
Mieltä painaa vain probleema, onko rytmiryhmä hukannut kalenterin?
Ei riitä sanat, ei riitä maailma.
Haluaisin jäädä tähän ikuisuudeksi, tai kahdeksi.

Keskusteluja joihin sisältyy salaisuuksia.
Tiedämme, tiedätte, ja muutkin tietää että tiedetään.
Kysymyksiä joihin haluaa vastauksen.
Mutta on vielä aikaa.

Kaikki on mahdollista.
I would never give in, motherfuckers!


Öinen moottoritie ja onnellisuus.
Yö on lyhyt, ja virikkeellinen.

"Sorry I just dropped my watch to my Coke."

Kadut on tyhjiä, aurinko paistaa taas.
Kahvi maistuu, ja kivennäisvesi. Tällä kertaa suklaapirtelön makuinen.
Penkit on täydellisiä venkoiluun.
Pian aukeaa Hard Rock Cafe, kaunista!


Tekeminen alkaa loppua, mitä jos poikettais vaikka H&Mllä?
Hiiret pelasti meidät.
Stressataan, miten meidän kuuluu olla.
Mitä voi sanoa, onnistuuko tämä?


Kahvila oli kiva.
En tunne täältä ketään. Vielä.
Kahvi oli vahvaa.
Havaijilainen uusi tuttavuutemme, ON PARAS.
Keskustelun aiheina Muumit, pitkät sanat ja kalat.

Humuhumunukunukuapua'a.

Aivan ihana ihminen, jolla on aivan ihana omakotitalon kokoinen asunto kerrostalossa.
Lattia on vinossa. Niin varmaan mekin.
Seinät on punaiset. Vessa musta.
KIITOS.


Talsimme laivaan.
Ja se on hieno.
Retro-kahvila ja Kimble-turnaus.
Käytävät ei ole niin kodikkaita.

Ei meitä mikään vaivaa.
Me ollaan nuoria.


Tämä seikkailu päättyy, mutta toinen alkaa parin päivän päästä.
Naurattaa.
Jee.

np. Tohtori Orff & Herra Dalcroze - Timo lähti pomppulinnaan

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Me tehdään historiaa, tänään kadotaan Tukholmaan

Herätessä kuuluu kirkonkellot, ja se on selkeä merkki siitä että on huudettava haihouletskou, suljettava laukku ja otettava suunta kohti satamaa. Yleistä paniikkia ja kaaosta kun ihmismassat tunkeutuu peltipurkkiin joka kohta kelluu Itämerellä.

Idiootit virnistelee kilpaa ja raahaa matkalaukkuja perässään pitkin kodikkaan ahdasta käytävää. Mikä tästä tekee niin mahtavaa? En tiedä, enkä välitä, jotain maagista tässä on. AC/DC flipperi sekä juustohylly saavat osakseen ihailua, karaokebaari herättää muistoja. Vietämme kymmenen tuntia istuskellen erinäisissä paikoissa ristikkolehden kanssa. Odottamattamme olkaan koputtaa tuttava, ja maailman pienuus naurattaa.

Kun ei usko, niin ei usko, mutta mikä siinä on niin vaikeaa? Suomessa lähetetään vaan kirjeitä, ei suinkaan käytetä Facebookkia, joten älä suotta kysele meidän nimiä.

Ollaaks me tosiaan täällä taas? Kummallista, punainen metrolinja ja seitsemän minuuttia kotiin.

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Kai joskus on vain pakko mennä

Ei tunnu lähdöltä. Ei tuntunut kotonakaan.
Missä on lähtöfiilis? Miksi silmäkulmat melkein kostuvat?
Fiilis oli erilainen. Ei samalla tavalla vahva, kun edellisillä kerroilla.
Päämäärä on sama, keino eri.
Tällä kertaa en ole yksin, tällä kertaa paluu on suunniteltu.
 
Rautatieaseman lipunmyynnissä huomaan jokikisen valvontakameran.
Laituri on täynnä ihmisiä, luja betoni selän takana ei anna syytä pelolle.
Kaikki muu senkin edestä.
Mitä tämä on.
 
Muistan kaiken, tapahtumankulut askel askeleelta unissanikin ulkoa.
Tämä on erilaista, kaikki vain tippui, kaikki etenee liian nopeasti.
Uusi tilanne, pelottaa.
 
Mä olen ihan helvetin hyvä juoksemaan.
Se kuuluu tapoihini, en osaa muutakaan.
Jos toisaalla tulee seinä vastaan, on käännyttävä ja lähdettävä toiseen suuntaan.
Mitä kauemmas, sen parempi.
Mitä hiljempaa, aina vaan paranee.
 
Vierellä nauravat kasvot ovat tutut.
Tien päässä oleva kaupunki on tuttu.
Kadut ovat samat, kuten sohvakin.
Mutta en tiedä, kuka minua tuijottaa peilistä.
 
Pilvet väistyy vielä.
Tämä reissu on mahtava.
Katsokaa, hymyilen.
 
(Miksi pyytelisin anteeksi? Toivon oikeasti että en pilaa kaikkea.)

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Älä kiinnitä huomiota turhiin ärsykkeisiin

Älä enää valvo.
Laskeudu makaamaan taivas kattonasi, äläkä nouse ennenkun pilvet väistyy.

Älä täytä turhaa blogimerkintää vieläkin turhemmalla kuvalla betonitolpasta.

Älä esipaista juustokakun pohjaa, johon olet unohtanut laittaa jauhot. 
Älä avaa televisiota, josta tulee vain romanttisia komedioita.


Älä missaa maalipaikkoja.
Älä syötä harhasyöttöjä, älä ole niin hidas.
Älä sano, että pystyt kyllä juoksemaan kun kävelykään ei onnistu.

Älä istu paikalle, joka ei ole omasi.
Älä ajoita kentällä käppäilyäsi väärin.
Älä ota kuulottimia korvilta ennenaikaisesti, kadut sitä välittömästi.
Älä katso peiliin kun näytät haudasta nousseelta.


Älä ajattele, että tämä kaikki olisi jotain muuta kun suoriutumista.
Älä raavi arpia auki, et tule saamaan niitä umpeen.
Älä jätä hymyilemättä.

Älä laita koneelta pyörimään Serranon perhettä, joka aiheuttaa suunnattoman kaipuun maailman ehkä parhaimpia ihmisiä ikinä kohtaan. Jotka on vielä niin kaukana.

Älä avaa kahvipurkkia vain todetaksesi, että se on tyhjä.
Älä kaadu rappusissa tuhannesosasekunnin kestävän kivun johdosta.

Tänään ei kannata edes nousta.

np. Anti-nowhere League - (We will not) Remember you

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Give me wings and camouflage the scar

Sadetta.
Pakenemme sisälle kahvin lämmitettäväksi.
Kaksi kukkaruukkua, istumme toisen alla olevan pöydän ääreen.
On enemmän kuin oletettavaa, että kaadat kukan.
Kysyt kassalta rättiä siivotaksesi sotkusi.
Saat nauravan vastauksen:
"Onks meillä kukkaruukkuja?!"

Kirpputori vie rahani, ja korut.
Kilisen, tekee vain mieli pudistaa päätä.
Istun bussiin ja nostan jalat ikkunalle.
Huh, selvisin tunneista joina teki vain mieli romahtaa.



Kohtaan auringon Nokialla.
Kaupunki on mukava, mutta tieni ei enää kauhean usein vie sinne.
Harmillista, onhan siellä kuitenkin hienoja ihmisiä nähtävänä.
Voihan siellä hengittää!
Ja siellä on mummu.

Mutta tänään hengasimme Hesburgerissa.
Jääpalat selässä ja Suomen kartta pöydällä.
Vai onko se Italia, vai pitäisikö vain lähteä.
Yhteinen vihollinen yhdistää, mutta ystäväiseni on paras.
Niin ilkeä, että naurattaa.
Ja nauramme yhdessä.



Haluan puhua mutta en tunne sanoja joita tarvitsen.
En halua satuttaa mutta muuta en osaa.
Mä haluan voittaa, kerrankin. 
Enkö jo olisi ansainnut sitä en.
Ja se tuijottaa mua peilistä se ei lopeta.

Pahat enteet hiljaisuuden
kaiken täyttää.
Niin tuskaisen läsnä joka hetki,
vaikka pään pois kääntää.
Vaikka sulkisi silmät,
kuva säilyy, eikä mee minnekään.
Mut ei silti tule luo vaan
tuijottaa tuijottamistaan.

np. Foo Fighters - Skin and Bones

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Tärkeintä jos on lähteä, niin sitä ainakin on tehty

Päivä alkaa aina parhaiten, kun saan herätä sun vierestä.
Miksi en vaan voisi jäädä tähän ja unohtaa kaiken muun.

Mutta aistin voivani hyvin myös Ruutanassa, joten uskallan lähteä aikaisin.
Enkä haluaisi nyt joutua myöntämään olleeni väärässä.
Aivan kuin joku olisi kaatanut korvasta sisään mustaa maalia peittämään kaiken valon mielestä.


Huomasin pihan tyhjenneen, en näe mitään muutakaan.
TAASKO?
Kyllähän ihminen kaikkeen tottuu. Eri asia on, pitäisikö.
Ei ole ikävä, miksi olisi, et ole ikinä antanut syytä siihen.
Toisaalta epätietoisuus, epävarmuus ja jatkuva odotus on jättänyt jälkensä, eikä sitä enää jaksaisi.
En osaisi olla ilman sitä(kään), mutta en pidä tästä.
Sinua minun pitäisi syyttää, mutta syytän itseäni. Jos olisin onnistunut, et olisi kai ikinä lähtenyt ensimmäistäkään kertaa. Mutta lähdit.

TÄMÄ ON TURHAA.
TURHINTA.
MIKSI TUNNEN YHTÄÄN MITÄÄN.
ET ANSAITSE SITÄ.

PISTÄN SILMÄT KIINNI.
JA LEIKIN ETTÄ MUA EI OO.

Iloa vielä sen verran, että seuraava seikkailu on varma nyt.
Paikallaan ei ole hyvä, pakko mennä.

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Toiset pääsee traktorilla taivaaseen

Herään ja sataa, pyörin tietämättä mihin suuntaan. Vauhti kasvaa, näkökenttä hämärtyy, lyön pääni tienviittaan enkä näe lukea määränpäätäni. Koitan unohtaa asiat, joiden takia aloitin pyörimisen. Olenhan tässä kehässä viettänyt lähes koko elämäni, en tiedä osaanko pysähtyä.

Hypätä tuulen vietäväksi, huutaa ja kadota. 

En halua näitä tyhjiä päiviä. En pelkää, en hymyile. Miksi tekisin niin, kun ei ole mitään menetettävää, eikä tosin voitettavaakaan. Kuuluuko siihen tyytyä, vai pitäisikö tapella vastaan? Kun ei kumpikaan kiinnostaisi. Enkä halua olla.

Hävettää katsoa sua silmiin. Taidan olla velkaa, taidan todella. En halua olla taakka, ei se ole tarkoitukseni, mutta niin tässä taas pääsi käymään. Et voi väittää vastaan.

Älkää käsittäkö väärin, tätä nykyä haluan elää. ELÄÄ. Sitä elämää jonka en voi uskoa olevan edes todellista. Mutta se on. Ja se elämä houkuttaa mua niin perkeleesti, antaisin mitä tahansa sen edestä. Se on uskomattoman hienoa.

Ja nyt on yö, mua ei koske. Motarilla eteenpäin ja mä pärjään, toivon vain eksyväni.

np. Kotiteollisuus -
Helvetistä itään

maanantai 15. heinäkuuta 2013

We will remember what it means so celebrate youth

Tuijotamme auringossa kylpevää merta laivan ikkunasta. Vaikka kuinka yrittää, ei oikein kykene sisäistämään mikä on matkan tarkoitus. Aika kuluu hitaasti, mutta pääsemme lopulta perille Viroon, tuohon hyvien ihmisten, runsaiden kirsikkaelintarvikkeiden sekä söpöjen kahviloiden luvattuun maahan.

Ensimmäisenä, kun saimme tavaramme levitettyä kotoisan sotkuisesti majapaikkaamme, säntäämme haahuilemaan ruokakauppoihin. Kaikki näyttää niin hyvältä, ja halvalta.

Talot, tiet, puut ja taivas ovat kauniita.
Henki kulkee helpommin.
IHAN NIINKUN LINNANMÄELLÄ!


Miltä mahtaa kuulostaa Hurriganes näinä päivinä?
No, otetaan ihmeessä selvää!

En voi uskoa, että tämä paikka on olemassa.
Vallihaudat, rapistuneet muurit, vartiotornit ja kaikki. 
Huominen tulee olemaan täällä täydellinen, sen tunsi heti kun alueelle astui.
Aurinko heijastuu kiillotettujen jenkkiautojen konepelleistä, varastamme kuitenkin kaiken huomion kävellessämme ohi.


"Mä en usko, kato tätä näköalaa!"

Istumme suurella ikkunalla, jossain korkeuksissa.
Näkökentässä lintuja, talojen katot, aurinko ja meri.


Biisit soivat seitsemän kertaa totuttua hitaammin, mutta on se silti legendaarista.
Yleisö on kai järkyttynyt, löytyy onneksi muutama jorailijakin.

Varmasti olisimme löytäneet paljonkin kavereita, mutta nyt ei vain pysty.


Herään.
Mitä tapahtuu? Miksi en tarvitse mitään mukaani?
Nojaamme vaaleansiniseen kioskiin ja nautimme auringosta.
En ole varma vireystasostani, päässäni pyörivät varsin kummalliset kuvasarjat.

Morning light hurts my eyes

Auringolla tuntuu olevan kiire, mutta ei hätää, juoksemme perässä.


Voisin tottua tällaiseen, aamupala kannetaan porttien eteen.
Tuoretta kahvia ja pöytä.
Kaikki on liian hyvää ollakseen totta.

Festarifiilis on niin paljon parempi, kuin Suomessa.
Kenelläkään ei ole tarvetta rähinöintiin.
Paikalla ei edes ole auktoriteetinjanoisia heijastinliiveihin pukeutuneita järjestyksenvalvojia.
Koska niitä ei tarvita.

Meitä käydään jututtamassa useaan otteeseen.
Päivän mieluisin keskustelu oli kuitenkin se, joka täytti kesän mission.


Kirsikkamehua ja ei-niin-tukeva paineaita selän takana.
Näiden eväiden kera päivä sujui leppoisasti.

Laskelmoimme, huolestumme.
Onneksi kuitenkin Metsatöllin nokkahuilusooloja kuunnellessa huomaamme tuttuja hahmoja.
Kohta lava on täynnä juoksua ja häsläystä.
Hämmentynyt mutta iloinen hymy lämmittää mieltä.
Unohdat kiireen ja kysyt kuulumiset.
Vettä Tsekeistä? Ei sentään, kiitos kuitenkin.
Ei olisi edes tarvinnut.

Jutuista tulee entistä levottomampia.
Kaikki ympärillämme varmasti vihaavat meitä.

En ymmärrä sanaakaan juontajan juonnosta.
Mutta ymmärrän kuulemani musiikin, nyt se on totta!

Nuo hymyt.
Se energia.
Tämä on erilaista.
Tämä on hyvä.

Paikalliset oppivat käytöstapoja, me nautimme, he nauttivat.

"Oliko siinä mitään järkeä?"
No oli. Onko mielipiteemme totuus sinulle?

Eleet. Ilmeet. Sanat. Aitous. Lämpö.
Me emme tule ikinä jäämään pois, mikäli se on meistä kiinni. Kuinka voisimmekaan?
Naurua, keskusteluja. Hienoutta.
Kyllähän tämä jo tiedettiin, mutta kiitos.
Kiitos niin paljon. 

Älä ole huolissasi, me pärjätään aina.
Toki meidän elämän saa aina tehdä helpommaksi, jos haluaa.
Mitä tulevaisuus tuokaan tullessaan, sitä en tiedä, ette tekään.
Toivottavasti paljon näitä hetkiä.
Mikään ei ole parempaa.

Mua itkettää kun mä ajattelen tätä kaikkea.
Elänkö mä tätä elämää oikeasti?
Virnistelen yksinäni kun tätä kirjoitan.
En halua ikinä unohtaa.

"Mä sanon tän teille; eläkää! Liftatkaa, menkää!"


Niin paljon jäi sanomatta.
Mutta niin paljon myös sanottiin.

Eikä aikaakaan niin olemme matkalla taas.

perjantai 12. heinäkuuta 2013

I know you're strong and that you're wrong

Olin jo unohtanut, miten kiitollinen voi ihminen olla. Mutta Valtsun kasvoille lävähtänyt ikionnellinen hymy muistutti mua siitä taas. Kuinka joku voi ilahtua niin paljon nähdessään kahvipannun? Mutta tajuan taas kerran, kuinka kiitollinen olen Valtsusta. Siinä on ihminen jota en vaihtais mihinkään. Kukaan ei ole vastaavanlainen, kenenkään muun kanssa ei voi keskustella lentämisen suhteellisuudesta ja moniulotteisuudesta. Kukaan muu ei lupaile mun kavereille pesukoneita palkkioks upeasta majoneesista, eikä varsinkaan tee mun kissalle silinterihattua. Mulle Valtsu on ihanku kadonnu isoveli, jonka satuin löytämään Skotlannin maaperältä. Mulla on aivan upea ystävä. Enkä haluais, että sille sattuu ikinä mitään pahaa.


No, herkistelyt sikseen. Otin Jopon alleni, nyt vihdoin kun kortisooni ei estä mua liikkumasta. Ella liittyi seuraani 18 kilometrin kohdalla ja suuntasimme kohti Kaupin lenkkipolkuja. Ylämäkiin hajoilun seassa kuulumiset vaihtuivat, mutta kyllä sen jälkeen oli mukavampaa jutella nurmella maaten. Tärkeimmät tuli sanottua, vaihdan seuraa. Ymmärrys siitä, kuinka pienen ja turhan tuntuinen on tämä kaupunki, saa aamulla koittavan seikkailuun lähdön kuulostamaan entistä houkuttelevammalta. Mutta tunnit kuluvat hitaasti. Ehkä siirryn nukkumaan auton takapenkille, ja herätessäni olen jo kaukana.

En tiedä mitä tarvitsisin. En siis ota mitään.
Ehkä se tekee tästä seikkailun.

Tämän päivän viimeiset kuulemani sanat olivat; "Hei, oikeesti, sä olet ihana ihminen!" Tunsin hetken tehneeni jotain oikein. Ainakin keitin hyvät kahvit. Aja varovasti.

np. H-Blockx - Ring on fire

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Väärinkäsitys on suurin kun se jaetaan

En tiedä, miten päin kuuluisi olla. 

Eksyn vanhoihin kuviin, niiden tuomiin ajatuksiin. Toisinaan kaipaan sitä enemmän, toisinaan vähemmän. Ihmiset olivat hienoja, minä en niinkään. Illat muistan, päivätkin. Yöt haluan unohtaa, aamut valuivat ohi. Kaikessa kamaluudessaankin rakastin joka hetkeä. Vailla järjen häivää, naurua, laulua ja tuntemuksia. Kaikki oli niin uutta, tuntui ihanan turvalliselta kävellä nuoralla rotkon yli.

Löysin vanhoja vaatteita siivotessa. Ne näyttävät hyvältä jälleen. Itsevarma tuijotus jonka näen peilistä, kertoo kaiken tarvittavan. Välillä on parempi tehdä U-käännös ja palata tutulle tielle, kun lähteä vailla luotsia seikkailemaan. 


Sydän lyö aika lujaa.

Ps. Mielessäni on remontti, Blogger ei ajatustani tue.

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Just life, that's what it is

Taivas kerkes käydä läpi kaikki värinsä, kun ajettiin joukkueen kanssa kohti Kemiä. Hotelliyö oli sinäänsä mukava. Oli lämmin ja liian valosaa, mutta onneksi Raamattu oli kolmikielinen. Mieleeni tulee ajatus, pelko, siitä, että joskus pitää palata.
Aamupalakahvi oli vahvempaa, kuin aikoihin, mutta se oli vain hyvä.
Loistin pelissä laitalinkkinä, oli ihan hirveeen kuuma. Mutta en jaksa enää siihen keskittyä, siirryn siihen suurempaan hienompaan tarinaan, joka alkoi Tupoksen ABClta.

Jäin pois ilmastoidun bussin kyydistä ja vaihdoin toiseen kulkuneuvoon, kunnes lopulta jalkani kuljettivat minut Raahe festivalin päälavan eteen, josta löysin Tiinan.
Ne festarit ei olis olleet mitään ilman Dannya tai koko kansan mäkikotkaa Matti Nykästä!

Kuitenkin 69eyes yllätyksen vuoksi muistutti siitä, miksi tänne asti oli raahauduttu.
You wanna rock? Vielä kysytkin.
Mielummin olisin ollut siinä taas pidempään, mutta kaikki hyvät asiat on ohikiitäviä.
Hyviä ihmisiäkin vielä löytyy!

Mutta haluamme siitä vielä lisää todisteita, ja kävelemme tien laitaan.
Pizzalaatikossa lukee määränpää, ja moottoritie on kuuma.


Oulu yritti ilmeisesti saada meidät vihaamaan itseään. 
Meidän saapumispäivänä kaikki paikat oli kiinni, eikä ilmakaan erikoisen hieno ollut. Ei löydetty ovea Lidliin, ystäväisemme juna oli myöhässä, eikä aseman leikkipaikka ollut kummonen.

Ensimmäinen Ouluilta piti sisällään paljon Hynyyystä, naurua ja tarinoiden kerrontaa.
Seuraavinakaan päivinä Oulu ei näyttänyt parhaita puoliaan, vettä tuli taivaalta suht reippaasti.
Mutta Levykauppa Xn alennusmyynnistä löysin jotain todella kaunista.
Ei me muutakaan keksitty, niin hengattiin Finnkinolla dyykkaamassa poppareita. 
Lidlin oven löytämisen jälkeen istuttiin ulkona, kunnes taivas kirkastui ainakin meidän kohdalta.

Lisää todisteita ihmisten hyvyydestä, pehmeät patjat ja sankaritarinat.

Seuraavana päivänä Oulu alkoi loistaa, kun johdatimme itsemme aamupalalle Pannukakkutaloon.
Meiningit jatkui kirsikkaostoksilla, ja sitä Finnkinolle jälleen.
Päätimme ilahduttaa hyvän ihmisen iltaa, ja valitsimme Makuunissa leffaa ainakin tunnin.
Pikaisesti näimme Elinan ja Valtterin, sekä Jeesusmummot.

"Kun pyhä henki koskettaa niin naurattaa niin paljon että melkeen tippuu lattialle!"


Seuraava aamu oli hyvä aloittaa juosten kirjastoon, joka muuten oli magee!
Siitä heti riensimme aamupalalle; paras pitsa ikinä! Kiitos elämyksestä!
Oli vuoro päivittäiselle Finnkino-hengaukselle, tällä kertaa kyllä ostettiin liput hienoon elokuvaankin.
Joo.
Pitkästä aikaa Karppisen ja Jaakon näin, kahvi oli hyvää.

Sitten me oltiinkin tekemistä vailla, mutta ei haitannut.
Koska aurinko päätti paistaa!


Ymmärrätkö, että tämä on se kesä mitä niin paljon on mietitty, mitä on niin kauan odotettu.
Se on tässä, se on nyt.
Maailma on meidän, nyt ei tarvitse miettiä.
Tehosekoitin soi, kieritään nurmikolla ja nautitaan kesästä.

Miten tämä kaikki tapahtui?
Miten päästinkään sinut niin nopeasti niin lähelle maailmaani?
Ja miten on mahdollista, etten ole katunut sitä hetkeäkään.
Hei tyttö sä taidat olla se.
Joo luulen, että olet mun lady number one.


 Viimein poistuimme Oulusta, määränpäänä Kokkola.
Eikö tästä paikasta saa ruokaa?
Muuta kun Siwasta, jossa tulee vaan paha mieli?!

Onneksi paha mieli meni pois, kun R-kioskilta sai vihdoin, koko viikon odotuksen jälkeen, Coca-Cola Zero Cherryä! AH!


Kävelimme pitkän kivisen tien Meripuistoon, ja jäimme istumaan nurmikolle meren rannalle.
On aika hienoa, ja yksityinen omenan tuoksuinen bajamaja.
Hieman satoi.


Siirryimme liikenteen pariin, olimme Kokkolan suosituin turistinähtävyys sinä yönä.
Taivas oli täynnä pilviä, mutta makuupussissa oli lämmin.

Aamu alkoi porkkanoilla, pian saimme seuraksemme auringon.
Aika vain kului, sitten olimmekin taas pakkaamassa leiriämme. 


Ihana saada vaihtaa muutama sana, kaikki ärtyneisyys katosi sekunnissa.
En voinut pyyhkiä sitä virnettä kasvoiltani.
Mutta tiedät kyllä mistä löydät meidät, jos ikävä iskee.

Ja pianhan siihen ilmestyitkin.

Onko hienompaa, kun täys kaatosade Never say dien soidessa lavalta?
Siinä oli jotain todella hienoa.
Keikka, se oli jotain loistavuutta. 
Ei löydy sanoja, mutta virnistys kertoo kaiken.
Nautin joka sekunnista ja niiden miljoonasosista.
Kiitos.

Siitä lähdimme sitten läpimärkinä kohtikeskustaa, josta matkasin yön pimeydessä Turkuun.
Mikään ei ole niin mukavaa, kun kuiva huppari, villasukat ja lämmin viltti, kun ulkona sataa kaatamalla, eikä sulla ole kiire mihinkään.

Turku, kello 7.32 oli hiljainen.
Ajantaju erittäin sekaisin.
Mutta kahvia nassuun, ja kirpparin kautta ihmisten sekaan Ruissaloon.

Ihmiset oli kauniita, kuunnellen jazzia auringossa.
Mä vaan nautin kaikkien ihmisten ilosta, ja sekosin jo valmiiksi ajatellen loppuiltaa.


Jätkäjätkät, Kaija Koo, Soilwork, Disco Ensemble...
Niin hienoa. 
AMORPHIS.
Voi kyllä.


PMMP toi ihmisistä erityisen paljon kauneutta esiin. 
Onhan siinä tunnelmaa. 


MUTTA SITTEN.
Yks mun elämäni suurimmista bändeistä, ah kuinka kliseistä.
Ja vihdoin mä pääsin todistamaan heidän soittoa livenä.
Jotain niin hienoa ettei sanat riitä.

Onnellisuus vaan virtaa mun kropan läpi, mä en hallitse itseäni mutta en haluakaan.
Noi miehet tuolla lavalla, äänet, jotka soi mun korvissa vieläkin, eikä muuta tarvita.

Eikö tämä ole jo laitonta, sydän halkeaa kun ajattelenkin noita hetkiä.


Transsissa suoritettu suuri urheilusuoritus, kävely Ruissalosta takaisin sivistyksen pariin, tuntui jaloissa sen verran paljon, että luulin etten enää ikinä kävele.
Ja laukku porautui läpi luiden.

Mutta jotenkin se kaikki unohtui, kun tuijotin auringonnousua.
Vaikka en ymmärtänyt, että se oli edes laskenut.
Olo oli hauras mutta vahva, niin katkeransuloinen.

Istuin viltti jalkojen ympärillä.
Eikä enää pelottanut.


Tarvitsen lisää.
#livingthedream