sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Ei voi sunnuntai olla enempää sunnuntai

Meitsin sunnuntait on yleensä hyvin turhia ja tapahtumaköyhiä. Mutta tänään tekemistä kyllä riitti, vaikka en siinä toimistolle poiketessani päivääni aivan tällätavoin kuvitellut rakentuvaksi. Saksasta palaili väsyneitä yadilaisia, joista Tiinalle tosiaan heittelin sen kamat ja lähdinpä vielä seuraksi istumaan kun he söivät. Tiina buukkas mut pitämään seuraa eräälle uudelle yad-tuttavuudelle ja siinä sitten istuskelin kahvilla Elijaksen kanssa muutaman tunnin. Aivan ihana ihminen, oli huippuuu jutskailla! Toivottavasti törmäillään vielä!

Siitä suuntasin keskustorille josta ajattelin napata bussin ja poistua mestoilta, mutta törmäsinkin tuttuihin. Puluista säänennustamisen ynnä muun häröilyn jälkeen päädyttiin Juhiksen kanssa bussiraidaamaan Haukiluomaan, josta siirryimme samaisella linjalla Atalaan. Takapenkiltä löytyi mustikoita, musiikin muodossa, jos tiedätte mitä tarkoitan. Atalasta Linnainmaalle käveleminen kuulosti hyvältä idealta, joten lähdimme tätä missiota toteuttamaan. Päädyimme kuitenkin seikkailemaan metsään, josta toisella puolella ulos päästyämme huomasin taskuni olevan kovin ohut; missä mun puhelin?

Leikimme vainukoiria etsien mun rakasta superpuhelinta ja samoten samaisen metsän läpi neljä kertaa, törmäsimme koiraa ulkoiluttavaan naiseen joka lauleskeli onnellisenoloisena yksin metsässä, päätimme siirtyä sivummalle ettei se vaan hämmentyis. Kun tajuttiin vielä viimosen kerran soittaa viestintävälineeseeni ja tarkistaa että oliskohan joku löytänyt sen, niin iloiseksi yllätykseksi siihen vastattiin! "Missähän tää puhelin mahtaa sijaita?...HAUKILUOMASSA?" Juuh, elikkäs se oli sitten päättänyt jatkaa bussiraidaamista ilman meitä. Odoteltiin vielä bussia, jonka mukana sain rakkaimpani takaisin, tunnin verran leikkikentällä ja rotvallirreunal, ja palasimme keskustaan.


Aschanista löytyi iloisia kortinpelaajia, istuskelimme siinä kunnes kaikki päätti lähteä suuntiinsa. Tämä sunnuntai oli todella omituinen, tapahtumarikas ja täynnä mustikoita. Kuitenkin mulla on vielä paras uutinen ikinä kertomatta; meitsin kamera palas eloon! Vaikka ei se liian halpaa huvia ollut! Mutta ah!

np. CoB - Transference
Ps. Ainii, suunniteltiin huikein Särkkäreissu ikinä! Keskiviikkona sitte! Kyllä!

A moment of calm before the storm

Oi voi saatana, Tears on tape. Ja Bodomin Transference. Sitä suurta uudenmusiikinonnea on nyt havaittavissa. Kesä tuntuu olevan aivan liian kaukana. Toisaalta viime kesä oli vasta äsken.

(En saa kontaktia sinuun, missä olet? Olit merkittävä osa viime kesää, ensihetkestä, kun kohtasimme ennen aina yhtä tuttavallisen minibussin kyytiin astumista, aina siihen haikeudentäyteiseen jäähyväishaliin jonka kumpikin tiesi jäävän kesän viimeiseksi. Siihen väliin mahtui kesä täynnä iloa ja yhteisiä hetkiä, lukuisia pittejä, niin paljon hiuslakkaa ja linnoja unohtamatta kahvia. Parasta oli löytää soittolistoiltasi omat rakkauteni ja niiden lisäksi paljon uusia rakkauksia. Muistathan yöllisen automatkan Joensuusta Jyväskylään, kun taustalla soi Pulled apart by Horses eikä tie tuntunut loppuvan? Sen jälkeiset yökahvit toimistolla, sianpään siirtely ja kaikki jonka takia voi vain toivoa että valvontakamerat olisivat tallentaneet tuon kaiken sekopäisyyden. Enkä ikinä unohda sinua, kuinka voisinkaan. Enkä keksi yhtäkään huonoa sanaa sinusta. Nähään pian jooko.)

Luulin jo olevani lähes tervehtynyt rakkaasta kevätflunssastani, mutta se olikin ennen kun astuin bussiin ja matkasin kaupunkiin. Mutta enää yhtäkään elokuvaa en katso, sen vannon. Enkä suostu olemaan kipeä enää kauaa, ens viikonloppu vapaana. Tällähetkellä kykenisin varmaankin yskimään kaikki sisäelimeni ulos, silti ei ole aikaa vaan olla. Täytyy pelastaa tää maailma, tai ainakin yksi Tiina, joka kaipailee matkalaukkuaan ja kotiavaimiaan.

Rauhotu jo, ota oma aikas ja käännä selkäs auringolle.

np. HIM - No love

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

They said I had to leave for glory and for peace

Mun kynnet liuskottuu tällä hetkellä just sun takia. En ymmärrä, ihmiset ympärillä on vaihtunut. Ja ympäristö. Mutta sä vaan kummittelet. Ei sillä, että mä sua kaipaisin, en ollenkaan. Mutta mulla on helvetin suuri tarve näyttää sulle, mihin musta on. SÄ AINA ITSEKIN SANOIT, ETTÄ MÄ PYSTYN IHAN MIHIN MÄ HALUAN. NIIN MÄ SAATANA PYSTYN.

Tänään oli pirun hauskaa. Kumiankka on paras, mutta silti, seura oli parempi. Neidit, ne ei syö eikä unta saa, mut niil on kledjut kuosissa, vaik silmät seisoo vaan. Kjeh, koulu on ihan muikeeta. Koska sieltä tunnen ne hienoimmat. Mutta nyt pystyn ajattelemaan vain sitä, kuinka paljon mun täytyy itseäni parantaa. Yksi sieltä, toinen täältä, mutta paljon suuremmissa määrin. Ja lopettaisitko kiitos satuttamasta muita? Et muuten nuku, ennenkun se 500 on täynnä.

Yrittäisit edes, milloin susta tuli noin heikko? Sä olet kuin avoin kirja, sua voi lukea ihan miten huvittaa. Toivon vain, että muut olisivat lukutaidottomia. Toivon, että saisin olla mitä haluan. Sen esteenä ei ole muuta kuin minä. Mutta sehän siinä on pahinta.

EIHELVETTI, mitä sä puhut, et ole palaamassa siihen elämään jonka tunnistaisit omaksesi. Sulla on mahdollisuus voida hyvin, sulla on mahdollisus vaikka mihin. Se kaikki mistä salaa olet haaveillut, on ihan käden ulottuvilla, jos uskallat sen ojentaa. Mutta et uskalla, sä olet heikko, sä et pysty, ei sulla ole voimia, sä olet vaan niin saatanan huono. Etkä voi edes elää asian kanssa. Jos nyt vain hiljenisit, keskittäisit energiasi siihen mihin täytyy.

Ja anteeksi.

np. Nirvana - You know you're right

tiistai 23. huhtikuuta 2013

And if he's alright when the shadow comes alive

Palaan mielessäni hetkeksi tuolle kovalle ja kylmälle betonille, joka tuntui perjantain ja lauantain välisenä yönä maailman pehmeimmältä ja lämpimimmältä paikalta sen nopeasti hujahtaneen hetken jonka siinä vietimme. Tunnelmavalaistus oli kohdallaan, taustahälinästä vastasivat vesilinnut. Ihmiset olivat ystävällismielisiä, kerkesimme sentään juoda puolisenkuppia kahvia ja käydä vessassa kunnes palasimme yösijoillemme.


Aamu tuli pian, aurinko muistutti olemassaolostaan, mutta meinasi polttaa meidän naamat, kusipäähomo. Kirsikat ei oo ehkä ikinä olleet niin hyviä. Siihen olisi voinut jäädä ikuisuudeksi, tai vaikka kahdeksi. Kyllä se voitti sen 15 asteen pakkasessa hengailun ihan leikiten, en malta odottaa kesää. 


Sijoitimme itsemme sisälle varsin houkuttelevan näköisille betonipenkeille kun alko oikeesti vähän pelottaa että naama palaa. Aika vain meni eteenpäin niin nopeasti että sitä ei voinut uskoa. Juttujen taso laski vähintään samaa vauhtia. 


Kun tunnin verran oli kuunneltu pidemmänpäälle tylsäksi muuttuvaa musiikkia, tuntui tutun intron ilmoille pärähtäminen kerrassaan loistavalta. Se lava liekehti, poikabändiksi tästä orkesterista ei kyllä ole, tai ainakin sitä varten tulisi koreografioita reenata vähän kauemmin. Kuinka paljon jätkät näyttikään nauttivan siitä hetkestä jonka he lavalla viettivät. Enemmän kuin ennen, sanoisin. Lava oli omiaan kaiken mahdollisen toteuttamiselle, mutta mikään ei voita zumbaa.

Ikävä kyllä se taasen loppui liian aikaisin, olisin halunnut kuulla vielä kaiken muunkin. Mutta tällä kertaa keikan loppuminen tarkoitti myös sitä, että päästiin shoppailemaan. Ja nyt on syytä materiaonneen taas. Vaikka lisää tarvitaan!

"Täällähän on tuttuja" Joo, tottakai me ollaan täällä, mutta mikäs teidän funktionne on? Olette parasta. Tää ei todellakaan kuulu tapoihin, mutta miten ois jos ikuistettais meidän rumuus?


Kotiinpalusta tuli toisenlainen kun oli oletuksena; mutta tämä ratkaisu toki oli parempi, ei mitään pahaa sanottavaa. Näkemisiin, yllättäviinkin sellaisiin. Tuskaiset viisi viikkoa tulossa. Maailma on kovin pieni, eikä se tunnu läheskään riittävältä.

np. D-A-D - Can't explain what it means

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Saluti dalla Italia!

Tämähän nyt on jo aiheena erittäin vanha, mutta haluanpahan silti tunkea muutaman kuvan tuolta Italian matkalta tähänkin ulottuvuuteen. Määränpäänä meillä tosiaan oli Cuneon kaupunki, joka sijaitsee pohjois-Italiassa Milanon ja Torinon välimaastossa. Paikkana se oli kovin pieni, tai en tiä voinko tällain Tampereella pyörivänä niin sanoa.. En taida olla ihan höpötystuulella nyt, mutta tässä kuvia, jotka blogger asetteli mielensä mukaiseen järjestykseen.


5/5, maistuu salami. Mistä tunnistaa suomalaisen?
Kuinka paljon tässä maassa oikeasti syödään, en kykenis elämään siten.
Rappiota ei ollut havaittavissa, paitsi rakennusten kunnossa ja taloudessa.
(Kjeh, talouskriisi mainittu.)


Ainakin tuli istuttua bussissa. Mondovissa keinuminen, check.
Maisemat niin italialaiset kun voi toivoa.
Pakollista turistina toimimista, mutta ei vielä mitään verrattuna seuraavan päivän Pisa-visiittiin.
Ja sinne oli erittäin pitkä ja snadisti tuskanen bussimatka.

Ei hitto, se on oikeasti vinossa, kovin hämmentävää.
Aurinko yllätti näyttäytymällä, muina päivinä satoi tai oli muutenvaan sumuista ja pilvistä.


Piraattimesta Portovenere, jonka suurin viehätys oli kyllä kissat.
Tähän tulee nyt päivän mittainen tauko, kun kameralle kävi vähän köpelösti.
Hyvästien sanominen oli aika kivutonta, ikävä iski oikeastaan vasta Suomessa.
Yölliset keskustelut ovat parasta, toivottavasti tää ei jääny tähän, nähdään vielä ja vallotetaan uudet mestat, joohan?
Taasen pääsimme bussiin, Milanokin tuli siis pikaisesti nähtyä.


Kotimatka tosiaan ei ollut helpoin eikä yksinkertaisin, kuten jo mainittu. Mutta voi kuinka hieno matka, avartunut maailma ja niin, ne uudet tai ainakin vahvistuneet tuttavuudet. Syksyllä tavataan, tai vuoden päästä. Osaa ei ikinä, mutta olennaisimmat varmasti.

np. Lord of the Lost - Nothing words can say

torstai 18. huhtikuuta 2013

You're the whisper in the back of my head

Kai sen vain on mentävä niin. Mä en jaksais, mä en haluais, mutta kun on pakko. Samaanaikaan päässä kaikuu Nukkejen Pariisin Nuket ja Hämeenkatua talsii joukko retrohiihtotamineisiin verhoutuneita varsin iloisen näköisiä ihmisiä. Joiden funktio jäi hämäräksi. Mutta kentälle pääsin vihdoin tänään. Sitä ilon määrää, joka unohtui nopeasti kun kipu kasvoi. En jaksais enää valittaa tästä jokaikinen päivä EN VAAN JAKSA. Takaisin tähän maailmaan, sain eilen faijalta aivan loistavan vesilintukangaskassin. Ja se lähtee huomenna töihin, elämä palaa raiteilleen.


Oli hirvee moti kirjottaa. Sit teinkin vähän kouluhonmia, eikä mulla ole enää asiaa täällä kerrottavaksi. Paitsi että terveystarkastukset on ehkä hirveimpiä. Ei, en käytä päihteitä, jaa että oon kasvanu, ei, en halua nähdä painokäyrääni. Kaipaan Nokialle. Miksen vaan mene?

(Löysin vahingossa mun vanhoja päiväkirjoja. Ei helvetti, en tiä miten kukaan on kestäny mua. Tai ollut niin vitun tyhmä, ettei ole huomannut yhtään mitään. Hahah, I still could do it. Eikä ketään edes kinostais. Mitä sä vielä mietit?)

np. Seether - Country song

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Päätä seinään hakkaa ja laulu soi

Kunnallinen terveydenhuolto ja syvä huokaus. Ja vakuutusyhtiö, joka ei lupauksistaan huolimatta sitten korvaakkaan sitä yksityistä hoitoa, vielä syvempi huokaus. Vietin 40 minuutin sijaan hieman yli kaksi tuntia magneettikuvauksessa, jossa meni kaikki mahdollinen pieleen. Luulin käyväni myös koulua ahkerasti, mutta ei siitä oikein mitään tullut siitäkään. Taaskaan.

Mutta yllättävän mukava oli palata arkeen. Vaikka ympäristö antikansainvälistyi, ja ilmat kylmeni, on ihan kiva olla takaisin koulussa. Nähdä ihmisiä ja täyttää illat stressillä ja koulukirjoilla. Kokeenpalautukset kuumottivat lujaa, mutta hei, ei mikään turha psykakolmosen kymppi. Mistä näitä oikein tulee? Liian arkiselta kyllä tuntui se, että jouduin soittelemaan taas kerran iloisen hei-arvaa-miks-tälläkertaa-en-pääse-reeneihin -puhelun. En olis muuta mielummin tehnytkään, kun reenannut tänään. Ja ymmärtänyt matematiikankirjaani, mutta meillä on selkeitä kielimuureja välillämme, ei meidän yhteistyöstä tule mitään. Tarvitsen selkeän tekstityksen ja mielellään myös tulkin.

Jos palaan hetkeksi viikonloppuun, voin todeta toteuttaneeni lauantaisuunnitelman lähes täydellisesti. Juoksin kevyen lenkin Vuosaareen ja takaisin, käytiin Murun kanssa kävelemässä ja sen jälkeen saapuikin Tiina mun kanssa kokkailemaan, ruma ruoka on paras ja ananas. Illan häämöttäessä suuntasin Vallilaan, koin muutaman jäätävän hetken istuen sohvan nurkassa ollen huoneen ainoa ihminen joka ei puhu tai edes ymmärrä venäjää. Mutta illasta kehkeytyi varsin hauska, kun paikalle saapui Sofia, jonka kanssa meni jutut aika tasokkaiks. Ja vain Sofia tulee ymmärtämään, mikä kaikki tässä allaolevassa kuvassa on hauskaa.


Vielä bussissa kotia kohti suunnatessani koin suurta ärtyneisyyttä sairaalakäynnin jäljiltä, mutta nyt se on lähinnä häivyttänyt itsensä turhautumisen kautta lähinnä väsymykseksi. Joko taas? Ja se on ainoa reaktio johon enää kykenen. Ei jaksais. Mutta sattuu niin paljon että naurattaa. Täällä soi Nuket, nyt naurattaa kaikki. 

Kamera meni käymään kans lääkärissä. Toivottavasti se selviytyy ilman hoitovirhettä. Kuvia ei tule ennen kun se palailee sieltä. Eli joskus ennaltamäärittämättömänä aikana.

np. Nuket - Charlie Charlie

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Born to witness the end of the world

Kello on 7.19. Heräsin kakskymmentäviistuntia ja kakskymmentä minuuttia sitten. Sitä ennen nukuin sellasen puoltoista tuntia. Sen jälkeen olen matkustanut lähes Euroopan toiselta puolen takaisin pohjoiseen kotosuomeen monen turhautumisen kautta, myötätunnosta hengaillut lentokentällä ja saanut taas rakkaan viime kesäisen kesäasuntoni avaimet käteen. Yritin nukkua, ei siitä mitään tule. Joten nyt makoilen koiran kanssa lattialla ja yritän keksiä elämälle tarkoitusta.

Mulla oli makee viikko Italiassa. Toki kovin tapahtumarikas oli meno myös kaikkialla muualla, ja sitä joutui kummasti mietiskelemään varsinkin öisin kun ei uni oikeen tullu. Mutta päivisin mielenkiinto kohdentui kaikkeen muuhun kun niihin kurjiin asioihin jotka odottelivat todellisuudessa. Suuremmin kertoilen kun saan kuvia sieltä sun täältä, mutta voin sanoa että tää reissu tuli tarpeeseen, ja juuri sopivaan kohtaan.

Tänään mulla on tarkotus nähdä paljon tovereita, ja pitää hauskaa. Ja viettää aikaa maailman parhaan koiran kanssa, vaikka ei se sitä kotona odottelevaa kissanroikaletta voita. Myös kesältä tuttu ympäristö on mukava kaluta läpi kertaalleen, jolla tässä varmaan lopettelenkin ja lähden juoksemaan. Ja kuinka ikävä mulla onkaan ollut kaikenlaista liikuntaa Italiassa. Ei musta olisi urheilemattomuuteen. Mutta mitä sanoo lääkäri, maanantaikuumotus. Että ei kai tässä, kuluttelinpahan vaan aikaa.


np. AC/DC - Have a drink on me

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Someday I may return

Milloin kaikki on tapahtunut?
Milloin lopetin uskomasta unelmiini?
Milloin katosi usko itseeni?
Mistä nämä kaikki tummat pilvet taas ilmestyivät, täyttivät mieleni eivätkä suostu poistumaan?
Miksi olen niin sokea, etten nähnyt sitä ennen kun törmäsin siihen?

Eilen oli oikeastaan kaiken alkamisesta tasan kuusi vuotta. Sen jälkeen tapasin hienoimmat ihmiset,  joista suurimmasta osasta olen ikäväkyllä joutunut luopumaan. Vaikka on sieltä vielä pari jäljellä. Sen jälkeen oikeastaan kaikki muuttui.

Ja taas lähti yksi. Aina niin yllättävää, kamalaa, eikä sen kuulemiseen totu ikinä. Eikä ehkä pidäkään. Mutta kuinka paljon yksi ihminen voi kestää?

Miten on mahdollista tuntea näin läpipääsemätöntä pimeyttä? Taas?
Että, hieno viikko Italiassa edessä!

np. Seether - Walk away from the sun

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Just like the Pied Piper led rats through the streets

Tämä surullinen perjantai ei ollutkaan niin kamalan surullinen. Toki on hyvin surullisen kuuloista seisoa Koskarin Mäkin jonossa vartin verran ihan vaan sen takia että siskos haluaa ruokaa. Toisaalta, surullisempaa se sille oli; se istu yksin Koskarissa ja venas että tuon sille ruokaa. Kaikenlisäks se vielä makso ruokansa ite. Ja otin vielä hakujaki. Myös yleisesti yksin kaupungissa notkuminen on yleensä surullista. Mutta huhhu, tänään se oli varsin yllättävän kannattavaa! Törmäsin nimittäin saksanvahvistukseen, Topiin, jota olen tässä kerenny ikävöidä melkein vuoden. Oli aivan järjettömän ihana kuulla sen kuulumisia, se on niin huippu. Toivon, että vaikka se nyt onkin päivä päivältä lähempänä unelmiensa saavuttamista, niin se kerkeis aina välillä näyttää naamaansa täällä kylmässä pohjosessa, eikä unohtais meitä ihan täysin. Sanokaa muut ihan mitä vaan, mutta tolla jätkällä on jalat maassa.

Harhailin hetken vielä epämääräisesti, kunnes lähdin vielä epämääräisemmin siirtymään kohti Ruutanan pimeitä metsiä. Näin bussissa tuttuja, se on harvinaista, ja se oli mukavaa. Kotona mun oli tarkotus alkaa pakkailemaan Italian reissua varten, mutta toisin kävi. Päädyin leikkelemään, ompelemaan ja fiilistelemään paria paitaa. Jonka jälkeen bongasin taasen rakkaat Iron Fistini, ja nyt hengailen ympäri tyhjää taloa nää jalassa. On ne ihanat. Ja musiikkikin kuulostaa hyvältä.

Käytin kissat lääkärissä, rokotukset kohilleen ja Miirua vähän tutkailtiin. Sillä on ilmeisesti välilevyn pullistuma, mutta koska on sen verran reipas ja muutoin hyvinvoiva niin ei nähny arvoisa lääkärisrouva syytä sitä lähteä lopettamaan, vaikka sitä stressasinkin ihan hirveesti. Eli elämä jatkuu.

Huomenna suunta on kohti Poria, ja sen jälkeen voisin harkita tän maanantaista asti olleen ponnarin avaamista. Ei sillä, että laskisin, mutta 32 tuntia lähtöön. Taitaa jäädä pakkaaminen sunnuntai aamulle.


Äskeisellä ei ole merkitystä. Mä en oikein osaa sanoa muuta, kun että nyt tuntuu hyvältä. Tai jotenkin tosi neutraalilta. Ja tänään oon kuluttanu Mötiköitten Girls, girls, girlssiä enemmän kun ikinä!

np. Megadeth - Symphony of Destruction

torstai 4. huhtikuuta 2013

I think you're right, this isn't really happening.

Olen kai nyt ollut sellainen tunnollinen opiskelija. Niin monta tuntia istumista kirjan seurassa, ja aivan liian vähän kahvia. Keskittyminen harhaili hiirissä ja ihmisten stalkkauksessa alati, mutta sain ehkä lopulta luettuakin. Toisen kotimaisen jätin aivan liian vähälle lukemiselle, mutta läpi mentiin ja vieläpä kirkkaasti, joten se ei taida olla olennaista. Eilen kirjoitin niin, että käteen sattui koko yön. Mutta kaksitoista sivua lähes asiallista tekstiä tuli tuotettua, vaikka jokaisen esseen päätinkin lauseeseen "Oikeudessa tavataan." Ainiin, se lakitieto oli vasta ens jaksossa. Nyt mun motivaationi teki katoamistempun, en saa enää espanjan kirjaa auki.

Keltään ei liene jäänyt huomaamatta kevään saapuneen. Se on hyvin hämmentävää, toki mukavaa, mutta hämmentävää. Kohta saan sanoa kengille heihei, kohta pääsee liikkumaan vapaammin. Kohta on myös kesä, joka tällä hetkellä tuntuu pelottavalta ajanjaksolta täynnä yksinäisyyttä ja eksymistä. Vaikka kesästä on tulossa hieno. Ja niin vapaa, rahaavievä ja hyvällä taustamusiikilla varustettu.

Nyt menee hajanaisemmaks kun aikoihin.

Miksi on niin helppoa mennä mukana, miksi on niin vaikeaa kieltäytyä? Miksi vanhoja toimintatapoja on niin vaikea muuttaa, miksi hymyily on aina helpompaa. Ja miksi siinä on nyt oltava niin hyvä? Koko tämä päässäni vallitseva suuri epäjärjestys ahdistaa ja ällöttää mua. Eikä se jää edes pään sisäpuolelle, elämä käy sotkuksi, mä en hallitse itseäni. Mutta sillä ei ole väliä, kunhan voimavarat riittää kaikkien muiden kasassa pitämiseen. Ajatukset pitäisi jaksaa keskittää samanaikaisesti tähän hetkeen, huomiseen ja ensiviikkoon, eiliseen ja viime vuoteen, sekä jokaiseen liikkuvaan osaan. Pakonomainen tarve saada kaikki kohdalleen, mutta mitäpä jos kerrankin keskittyisit ensin siihen olennaisimpaan? Karkotat kaiken ympäriltäsi, mutta eikö sen niin kuulu ollakin. 

Mulla olis tosi paljon sanottavaa, mutta liian vähän sanoja. Kuinka kaipaankaan sitä, että jonkun kanssa pysty oikeesti jutskaamaan ihan kaikesta. Kuinka kaipaankaan jokikistä piirrettäsi, hyviä ja huonoja, kaikkea, sinua. Helpotit niitä muutamaa vuotta, jotka mukana pyörit, erittäin huomattavasti, mutta samalla teit näistä muista tuhannesti kamalampia kun mikään. VITUN IDIOOTTI, elävöitä itsesi!

Ennen kun menee ihan herkäks, niin käännetäänpäs tämäkin nyt jo sitten aurinkoiseksi kevätpostaukseksi; TÄSSÄ, KISSA, PUUSSA.


np. Mokoma - Punamultaa

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Minä luulin että oisin enemmän, oisin enemmän kuin mihin minä yletän

Ei tämä ole sinun ajatusmallisi ja tiedät sen itsekin. Sinulle ei tulisi mieleenkään hymyillä, ei ennen kun kaikki menee juuri niin kuin haluat. Etkä sinä pysähtyisi hetkeksikään, et varsinkaan luovuttaisi. Sinä et soisi itsellesi mitään mitä et ansaitse. Tiedät paikkasi, tunnet oikean ja väärän. Ei ole sinun tapaistasi elää kuin pellossa. Oi, järjestelmällisyys ja tavoitteellisuus, kunnianhimo ja hiljaisuus. Eikä sinun kasvoiltasi pysty lukemaan mitään, mitä et itse päätä viestittää. Sinä olet vahva, elämäsi on niin sairaan kaunista. Miksi olet antanut jonkun viedä sen kaiken? Kuka puhuu suullasi, kuka elää päässäsi? 

Astuisitko jo ulos illuusiostasi, palaisit maailmaan jota rakastat.


np. Entwine - Someone to blame