keskiviikko 11. tammikuuta 2017

sitä samaa vain

en enää jaksa odottaa
ihan vaan muina miehinä tässä
yritän olla ja olla olematta
ja niin onnellisena
että sielu ehkä räjähtää
 palasiksi

enkä minä enää jaksa vältellä
niitä asioita mitä pelkään kaikista eniten
tahdon juosta kuin viimeistä päivää ja tuntea kipua
sen oikeimmassa muodossa oikeassa lonkassa

tahdon palata taidemuseoon
kiertelemättä ja liiankin suoraan 
kertoa ihan kaikille
että minulla on maailman paras
tulevaisuus ja kissa

ja kaikkea siinä välissä

onnea on ollut
kaikkien muiden hotellihuoneissa
käytävillä, takahuoneissa ja tanssilattioilla
sitä oli pitkästä aikaa tarjolla
ja voi pojat

se tuli tarpeeseen

ja siellä oli uusia ystäviä
mon amour i dont care
ja muita tyhjiä sanoja joilta ei vaan vältytä
että hei hei mitä kuuluu, pelkkää onnea vain

kaikkea niin paljon sanottavaa ja juoruttavaa
niin paljon että halkean
mutta shh,
ollaan hiljaa hiljaa vain


tässä on sanoja vain
ei mitään suurempaa
kuusista tuli hd-laatuisia
ja minä näin kissan keskellä peltoa

perjantai 7. lokakuuta 2016

oravanmaailmanpyörä

kerroinko jo siitä kuinka elämä heittelee
en ole ehtinyt kirjoittaa, sillä on ollut hirveä kiire saada pyörät pyörimään
päästä siihen ihan omaan oravanmaailmanpyörään

virta vie
hevosella pääsee
ja onhan sillä suurempi pääkin
ovet ja ikkunat aukeaa
kello pyörii vastapäivään

onnea hiljaisilla tunneilla ja tosi hiljaista niillä onnellisilla tunneilla

näissä juhlissa
ei enää pelota

ja tässä sitä taas mennään
askel askeleelta
alas, alas, alas,
 alas vain

kiireet poissa, ikkunat vuotavat
amerikan anoppi ja brittein vanhemmat
viidellä kielellä jokeltavat kaksoset
piiri pieni pyörii aina vaan ja minä sen mukana
ja ne kundit on oppineet jo nimen
puhelinnumeron ja työhistorian

soittelen sitten
(ja kyllä ne ovat soittaneetkin)

muutoin

elämä on vain
muusikonrenttuja, värivaloja, legoukkoja

kaikkea sellaista mistä äiti varoitti


uudessa residenssissä ei ole vihreitä seiniä
tylsän valkoisia vain, ja neuvostoliittomaisen kylmä
betonibrutalismin perikuva

onneksi on edelleen koti ja kissa tuolla toisaalla,
missä laitakaupunki alkaa hämeenkadun alta ja
sinne minä täällä päivittäin kaipaan
ja palelen ja kaipaan ja kaihoan

mutta onnekseni pääsen kotiin toistuvasti ja jatkuvasti
ammentamaan onnea sille ajalle kun taas olen poissa
ja sitten tyhjennän varastoja
bingoissa sun muissa

että hyvin menee
mutta menköön ja lujempaa vaan

tiistai 14. kesäkuuta 2016

harmonie du soir

kun usean kuukauden pitkät työpäivät alkavat muuttumaan tuloksiksi,
excel-taulukot tunneiksi ja kilometreiksi,
artistitietolomakkeet ihmisiksi,
myyntilauseet ja esittelytekstit kokemuksiksi,
ei sitä osaa kuin hymyillä.

sitä minä elin viimeisen viikon ja yli:
hienoja autoja, aikaisia aamuja, pitkiä iltoja
kitara soi yhdeksän päivää
ja minä juoksin sen perässä minne ikinä se veikin
maanalaisista teattereista moottoritielle 0327
kirkosta toiseen, pienien yleisöjen luota suurien katsomoiden eteen sönköttämään


onneksi lähdin tämän sirkuksen mukaan
sain uusia koteja ympäri euroopan, uusia ystäviä siinä sivussa
halasin tiukemmin kuin ehkä koskaan
voitin itseni ja olin helvetin rohkea
juoksin ympyrää etsien voiveitsiä ja pingispalloja,
silitysrautoja ja kossupulloja

ihana bogdan ihana arthur ihana stanley
ihanat miehet ja ihanat kitarat ihanat kaikki
yhdeksän päivää kukkia ja haleja
lahjakkuutta takahuoneet täynnä

naurua naurua naurua ja parit ilon kyyneleet

väsyneitä ja onnellisia
säveliä
haleja
ihmisiä

laittoman lopullisilta tuntuvia jäähyväisiä
vaikka kyllä minä teitä tulen vielä katsomaan
uskokaa tai älkää
riittää että minä uskon

niin monta uutta hymyä ja inspiroivaa ihmistä
aivan ympäri maailman, meidän juhlissa, meidän ansiosta, meidän takia,
ja ne hymyt, joita konserttien lomassa näki, kyyneleetkin,
ja että sain olla osana.

muistin moneen kertaan, miksi lähdin tälle polulle

(vaikka ei tässä mitään järkeä ole,
                                                 on vain liian kivaa.)


lauantai-iltana nauroin väsymystäni tampere-talon takapihalla
ja minulle kiikutettiin vielä yksi kukkakimppu saatesanoin

"kyllä sä tän ansaitset"

ja salaa sen tiesin itsekin, vaikka tuhahdin kiitollisesti vain
että eihän tässä, työtänihän minä vain

työtänihän minä vain

torstai 26. toukokuuta 2016

annan sulle tikkaat

pehmeitä askelia
laiskoja aamuja
riitasointuja
rikottuja rajoja

eräänä aamuna turussa
yllättävän onnellisena
auringossa, kuumassa
edellisen illan valot silmissä
polvet mustelmilla
ai van älyttömän onnellisia sanoja
pitkiä haleja

voi rakkaat

voi rakkaat


tänään olin tehnyt itsestäni tarpeettoman
enkä laittanut tikkuakaan ristiin muiden puolesta
laitetaan rasti seinään

ristiin rastiin

äärimmäinen suru ja poikkeuksellisen suuri ilo
voivat saada aikaan suuriakin muutoksia ihmiskehossa
 ja niin vain kesken aurinkoisen aamun hengityselimistöni rakenne muuttui

muuttua / murtua
mitä väliä?

 laulakaa vain kauniisti
lapsuuden sankarit
tehdään vielä yksi retki
hankitaan vielä yksi kaupunki
en millään osaa asettua vain yhteen
(minulla on jälleen kaksi)

8 päivää alkuun
17 päivää loppuun
21 päivää uuteen alkuun

lauantai 7. toukokuuta 2016

paluu näille kulmille

elossa. jälleen taas ja edelleen.
kahden työn välillä pallottelu, neljäntoista tunnin työpäivät,
kaikennäköiset seiniin ilmestyvät reiät ja opiskelut,
ja niiden vaatimat toimenpiteet,
eivät juuri jätä aikaa boheemille taiteilijaelämälle.

koitan muistaa edes hieman,
kuinka olen elämääni viettänyt,
vaikkakin luulen että on ihan turha yrittää
saada tätä kulunutta melkein kolmea kuukautta kasaan.
– – –

kävimme kodittomuuden intensiivikurssin keski-euroopan linnojen ympäröimänä
pari hyvää ihmistä vierellä, joiden kanssa kiivettiin kukkulalle,
juotiin teetä ja kierrettiin kaikki lelukaupat,
ja tultiin vielä takaisinkin.

all in all; praha oli kaunis, ruoka hyvää, linnat upeita,
kadut pimeitä, mun hiuksissa punaista, jalat kipeät ja seinät yhtä suurta graffitia.

olisin voinut jäädäkin.


palasin kotiin,
aloitin työt,
jatkoin toista työtä,
tietokone hajosi,
ja sinne meni

jälleen viiden vuoden verran dataa elämästäni
kuvia ja kirjoituksia, turhia ja tärkeämpiä,

mutta aion ne vielä saada takaisin.

töitä teen tampereen kauneimmissa maisemissa,
nahkasohvalla istuen kasaan festivaalia ja keitän kahvia.
parempaa työtä en juuri nyt olisi voinut kuvitella.
työkaverikseni sain yhden parhaimmista mahdollisista,
tästä tulee tosi hyvä.

on ollut myös seurapiirielämää hurriganesin tahtiin, yhdet hautajaiset,
tuntemattomia ihmisiä, palavereja ja kokouksia kaikkein kummallisimmissa paikoissa.
kaikennäköisiä muita taiderientoja, ei mitään hätää,
sataneljä soivaa kovalevyä, kaikkea hyvää.

eka vappu opiskelijaörvellyshaalareihin oikeutettuna,
sinne ja tänne ja yhtä isoa ympyrää,
yksi vankeudesta vapautunut pasifisti ilahdutti vapaudellaan,
aurinko paistoi ja olut maistui,
kuten muutamana muunakin menneenä kesäpäivänä.



helsinki ja wwfn toimisto ovat aina yksi kiinnostava käänne päivään kuin päivään.
näin tiinoja ja vähän lisää taidetta,
ajoin kotiin maisemareittiä aivan liian myöhäisenä ajankohtana.

kävin myös katsomassa mitä minun elämälleni kuuluu.
vihdoin tajusin ettei se enää ole siellä,
ei kiinni niissä parissa nurkassa joita olen vältellyt viimeiset vuodet.
enää ei tarvitse vältellä,
mutta joka toinen päivä olen valmis lähtemään matkalle
helsinki-bristol, eikä enää takaisin.

waltari - helsinki


pari kertaa olen ollut taas kymmenen taas pieni ja taas hajalla
sillä täsmälleen samalla tavalla,
maannut lattialla ja toivonut jonkun pelastavan.
ja sitten olin kymmenen ja suurissa juhlissa maj karman tahdittamana.
ette voi edes kuvitella, kuinka onnellinen tuona iltana olin.

kaikki säröt sai ihan uudet mittasuhteet,
kaikki se tunne mitä lävitseni virtasi oli jotain niin suurta että voisin itkeä edelleen.

ei kuulu enää laulu valaiden


parit pitkät illat, sisters of mercy,
unettomat yöt, kissan kanssa aamukahvit,
kissan kanssa kaikki muukin, perjantait,
aina niin helvetin typerät sunnuntait,
loputtomat aamut joita on enää 40,
kaikki on hyvin,
vannon teille että juhlitaan.

uusia kappaleita pimeyteen,
vanhat jäärät yllätti sittenkin.
tuntuu taas kun olis kakstuhattakolmetoista:
taas olis metsäreissuja ja rannikkokaupunkeja to-do -listalla.
tätä mulla on ollut ikävä

mut eipä tarvitse ikävöidä enää kauaa,
olen jo melkein matkalla,
ja tänään herätään vähän lisää henkiin.

torstai 25. helmikuuta 2016

auto pysähtyi keskelle tietä

paljon paljon aikaisia aamuja:
keski-suomi - pohjanmaa - pirkanmaa - keski-suomi
mutta niin vain sain, uuden kodin ja uudet isot ikkunat

jostain kantautuu kummallisia ääniä
ja rapussa tulee vastaan toistaan suurempia koiria
mutta tänne minä kuulkaa jään.
katsellaan niitä oveen ilmaantuvia nimiä sitten myöhemmin.

(ja kaikkea mikä nyt ei liity tähän)


paljonko sulla on oikein päällä?
ne kysyy sunnuntai-iltana puoli kolmelta
enkä saa hymyä pois kasvoiltani
anteeksi rakas, anteeksi
sinun syysi se on

seuraavana aamuna jälleen hoiperrellen yritin kertoa
miksi ansaitsen mahdollisuuden näyttää kynteni
kerrankin siinä tosin onnistuin,
ja mulla on toimisto taas hetkeksi

(ja säkillinen uusia vaatteita, mutta se ei taas liittynyt mihinkään)


ennen sitä istuin merkittävien ihmisten keskellä hämärässä,
ja väittelin omasta tulevaisuudestani.
ei ehkä fiksuin veto, mutta niin se vain kääntyi edukseni:
viiden vuoden päästä arvon herralla ei ole enää töitä.

toisena iltana istuimme kaikki hillitysti
naurettiin kuin välirikkoa ei olisi ollutkaan,
sun kanssa letitin hiuksia ja lauloin kauniisti,
ajettiin vielä vähän ympyrää
ja vietiin reippaammat osapuolet pelastamaan yhden suurtähden maine


voisin kertoa paljon asioita,
mutta luovuus rajoittuu yllä oleviin sinisiin sävyihin

pää on täynnä limaa
lehtorit pallottelee vastuuta
kertoisitte vain mikä on nyt sellaista fiksua toimintaa
ja antakaa anteeksi, onhan kaikki suhteellista.
ja olen saanut olla männäviikot erittäin suhteellinen,
joka on hyvin harvinaista, nykyisin.

(tosin, sadankahdentoista aamun päästä herätään kotoa taas, kaikki)

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

me ollaan naurettu niin kauan

kaataisin nämä seinät mutten vielä voi,
viikko vielä armon aikaa.
kaikki on aivan loputtomasti kesken,
vaikka pitäisi olla valmista.

palaveripaikat vakiintuvat sellaisiksi,
etten olisi uskonutkaan.
mutta kenen ajatus alunperinkään oli kysyä,
olisiko minulla ideoita.

niin siinä käy,
määrätietoisesti kohti yläkaupunkia.


ikää on nyt ihan aikuisen verran
mutta jos haluan niin katson lasten elokuvia päivän toisensa jälkeen
ja minähän haluan, siitä voitte olla varmoja
eivätkä nämä aikuisuuden tuomat edutkaan hirveästi viehätä

lopulta tein itselleni sukat joista olen alitajuisesti aina haaveillut
petasin sängyn uudestaan ja unohdin kaikki koulutehtävät
joita pitäisi alkaa palauttelemaan

parin ylimääräisen pakkasessa vietetyn tunnin jälkeen kuuntelin musiikkia
punaiset seinät ja mustat tuolit
kolmen kolikon omakustanne täyttä nerokkuutta
voi hulluna heilua vaan,
ja sitten heilua vähän pidempään
loppuillasta pitkästä aikaa syvällä maan uumenissa,

aivan kiinni aivan lähellä silmät kiinni aina lähellä


ei kukaan sano sanaakaan
vaikka jonkun pitäis huutaa et lopeta jo
laita pakki päälle ennen kun koko pää uskoo valheisiin,
seuraa vain puoleensa vetäviä magneetteja
jotka johdattavat kyllä läpi tämänkin kaupungin
ja ens viikolla ulko-avaruuden

mitä sä teet seuraavaks?
hymyilen vaieten,
näätte sitten

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

but have you checked in with the moon lately

sitten viime näkemän olen ehtinyt juhlia, juhlia vain,
alkaen internetin välitykselläkin todistetuista
uudenvuoden vastaanottajaisista,
joissa kello tuli kuin tulikin kaksitoista.

kai siellä jossain oli raketteja,
en minä ehtinyt katsoa taivaalle.
kai se vuosi vaihtuu vaihtamattakin,
laskin kuitenkin olueni maahan ja suljin silmät
nyt on hyvä, ehkä aina.


tavastia ei petä ei ikinä
(eikä helsinki, helsinki on aina hyvä)

jotain lauluja
taiteilijaelämää
akustinen kitara
pari olutta
lauluja, lauluja vain

tajuntaan iskeytyy monia asioita
tällä kertaa yksikään maailmanluokan tähti ei kaadu syliin
juoksee ehkä ohi sulkapallomailan kanssa
tai jatkaa matkaa kolme sekuntia liian aikaisin
rasti seinään, tää ei toistu.

tanssitti, tanssitti vain

tanssitti, kunnes tuli aika lähteä kotiin ja lähdinkin
unohdellen ja vähitellen henkiin heräten
kunnes pysähdyin tutun nurkkapöydän ääreen
yksi rovaniemen kahdesta ihmeestä vieressäni

vannon, että seuraavaan kertaan
ei tällä kertaa kulu vuotta
ja että tänä vuonna
näen sen toisenkin ihmeen


kun sanoin kaipaavani niin tarkoitin sitä todella
ei sillä, että siinäkään mitään uutta olisi
vaikka kamalaahan tämä on

kertoako kaikki mikä askarruttaa vaiko odottaa vastausta
sinä täällä ja minä siellä
kuinka sisällyttää lauseisiin kaikki mitä haluaa kertoa
minä täällä ja sinä siellä
olla tyytyväinen kahteen sanaan jotka saa vai valvoa seuraavakin yö

väliaikaista, väliaikaista vain

pakkaselta pääsee piiloon karvalakin
ja viikonloppuna taas aivan jättimäisen peiton alle,
ja kylmän lattiankin kauheuden saa ohitettua tuplavillasukilla
kissan kynsien leikkaukseen en ole vielä keksinyt kiertoreittiä.

kerron kun keksin.

tänään matkustin takaisin kotiini kauas pois,
ja arki sähkölaskuineen kaikkineen jatkuu huomenna.
edessä ainakin kolme ihan jännää prokkiksen tynkää,
ja pään sisäinen kaaos siitä missä maaliskuunsa viettää.


(tänä vuonna olen viihtynyt tämän blogin parissa kuusi vuotta,
vaikka siitä julkista materiaa ovatkin enää viimeisimmät noin neljä vuotta.
aika menee niin nopeaan, enkä muista puoliakaan sanoista jotka olen kirjoittanut.
vielä me jatkamme.)

torstai 31. joulukuuta 2015

kaks nolla yks viis

365 todella suurta päivää tätä vuotta on taas kulunut.
oikeastaan vuosi alkoi siitä, kun erään porilaisen klubin sumussa minulle ojennettiin kirkkaan punainen ruusu ja enkelikuoro lauloi. yön pimeydessä sain pitää kädestä lujaa ja aamulla tilattiin kahvit sänkyyn lukituista ovista huolimatta. edellisenä aamuna me oltiin kylvetty tuhannen pallon keskellä ja toivottu ettei tarvitsisi lähteä kylmään ulkomaailmaan, jossa ei saada olla rauhassa.

sitten oli värivaloja,
muutamia kertoja,
kai aivan sopivasti.
röllilauluja ja moottoritietä.



keväällä tein yhtä maailman hauskimmista töistä ja sitten taas yhtä ikävimmistä,
josta onneksi tuli mielekästä kun oli työtiimi taivaasta. istuin nekalassa sijaitsevassa teollisuushallissa aika monta tuntia, kunnes vaihtuivat työnkuva ja työnantaja.

saatoin hautaan yhden elämäni tärkeimmistä ihmisistä
ja itkin puoli vuotta liian myöhään,
enkä silloinkaan kyllikseni.

sitten kävin tutustumassa etelä-eurooppalaiseen järjestötyöhön ja lensin takaisin oman puolen elämän mittaisen vapaaehtoisurani pariin, jossain määrin laittaen sen katkolle. 
sitten jäivät taakse myös poliittinen ura, uuden vamman johdosta jalkapallokentät ja valkolakin päähän painettuani myös lukio, jonka pimeissä nurkissa olin viimeiset kolme vuotta ollut piilossa pahaa maailmaa.


kahdesta asunnosta tuli käytännössä yksi kahden ja puolen henkilön suuruinen,
kunnes se kutistui arkipäivien ajaksi puoleentoista.
(tosin meitä asui kahden henkilön asunnossa parhaimmillaan kuusi, ja kommunikaatio hoidettiin kolmella eri kielellä, eikä kahvia ikinä ollut keitetty tarpeeksi.)

leikattiin suurinpiirtein puolimetriä hiusta pois, mutta sitä ennen käytiin etelässä kuuntelemassa musiikkia ja katsomassa lumileopardeja, sairastettiin sen jälkeen viikko aktiivisesti.
sit mä jäin oikeastaan yksinään tekemään töitä (joista en vieläkään tykkää).



kun koitti syyskuu, painoin rauhaniementie 24 a 5 asunnon oven viimeistä kertaa kiinni ja lähdin kauas keski-suomeen. asunto puolittui ja välimatka kantakapakkaan kasvoi sadallakahdellakymmenellä kilometrillä.
(käyntiaktiivisuutta kysyttäessä vastaukseni on edelleen:
 (x) viikoittain)

aloitin koulun juomalla skumppaa auringonpaisteessa. äärettömästä itsevarmuudesta suureen epävarmuuteen lainehtien ja siinä välillä tasapainotellen koitan selviytyä tästä haalarikansa-elämänvaiheesta. palan niin vietävästi mun koulutusalaani kohtaan että voisin edelleen huutaa. ja jälleen juotiin skumppaa, ennen kun lähdettiin lomailemaan. vaikkei aurinko paistanutkaan.


tänä vuonna musta tuli pikkutyttö, joka rakastuu joka perjantai uudestaan.
ja aikuinen ihminen, joka kuuluu yltiöasiallisen kuuloiseen ammattiliittoon.
edelleen jatkan niitä samoja jo kovastikin tympiviä töitäni, mutta keväällä siihenkin tulee suhteellinen muutos, jonka suuruudesta en uskalla hiiskua enkä sitä arvailla.
löytyi uusi yhteisö johon kuulua, ja siinä sivussa yhteisöllisyydestä tuli sellainen
hauska kirosana

nyt olen ihan suoraansanottuna onnellinen,
ei tarvitse enää pelätä ulkomaailmaa, eikä odottaa hyväksyntää.

minulla on jo kiire.
rakastumaan uudelleen ja ottamaan seuraava,
varmasti käänteen tekevä vuosi vastaan.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

paree varautuu pakkaseen, kun tänne tuut

tänään kävelin hyvin hatarin jaloin kotiin.
ensimmäinen syksy neljästä alkaa olla taputeltu,
ja se oli, ellen ole jo ehtinyt mainita, kovin oranssi.
tänään suljettiin x-files ja huokaistiin näytön jälkeen helpotuksesta.
valmis.

hyvin intensiivinen syksy,
lähtökohdistani katsottuna se olisi voinut olla aivan liikaa
mutta jotenkin kummasti olen selvinnyt hyvin vähillä myrskyillä.
nyt minä viimeistään tiedän, että olen aivan oikeassa paikassa,
ja selviän tästä kyllä.


olen kulkenut tätä sadankahdenkymmenen kilometrin väliä
kaksi kertaa viikossa ja välillä vähän useamminkin,
mutta ei se niin pahalta ole tuntunut.
ainahan minä olen nauttinut liikkeestä,
hallitusti hallitsemattomasta.

niin nykyinen kuin entinen oleskelukaupunkini
on ollut lähiaikoina varsin ystävällinen.
sokkeloisen baarin viimeisessä nurkassa kuulin
latteita sanoja jotka eivät kai olisi paljoakaan
ilman sitä väsymyksen huuruista onnellisuuden tunnetta
idiootin virneen ne saivat kuitenkin kasvoilleni leviämään.

enää ei ole pakottavaa tarvetta juosta ja sinkoilla
 ja sitä en olisi ikinä uskonut
että joku saa satakuusikymmentäkaksi senttiä täyttä kaaosta
rauhoittumaan ja hengittämään
luottamaan itseensä näin 

siitä minä nykyisin lässytän jatkuvasti,
mutta ei elämä niin helppoa ole.


on ollut ikävän hoppu enkä ole ehtinyt keskittyä itseeni kovinkaan paljoa
mutta kaiken muun pitäisi nyt olla kunnossa
ja seuraavat hetket voin omistaa itselleni
ja olla laittamatta herätyskelloa soimaan 0430.

voisinpa kertoa teille jollain ymmärrettävällä tavalla,
kuinka paljon edistystä minussa ihmisenä on tapahtunut.
en minä ehkä kykene.

kolmen mun parhaan kaverin nimessä on tee aa ja ii,
ja hoo ja ee saa muutamat muut kirjaimet kuulostamaan tosi hyvältä.

mä voin aika hyvin.